Tekijä: Kari Pääskynen

Tiimi D: Yritys ei ole elinvoimainen systeemi

Haluamme analysoida tilannetta. Sen jälkeen olemme valmiit pohtimaan yksityiskohtia. Käytämme Stafford Beerin Viable System Model (VSM) systeemiarkkitehtuuria. Tiimi D kuvaa lähtökohtansa:

”Yritysjohto on ilmoittanut, että henkilöstöä vähennetään kysynnän supistumisen ja useiden lisenssimaksujen kohoamisen vuoksi. Meidän tiimistämme saatetaan vähentää kaksi ihmistä, meitä on yhteensä 23. Olemme budjetin suhteen plussalla olleet joka vuosi. Myös kuluva vuosi tulee olemaan positiivinen. YT-neuvotteluja pelätään etukäteen. Työntekijät uumoilevat, että johtoporras jakaa porukkaa pesämuniin ja mätämuniin.”

VSM-analyysin palaute on seuraava:

 

 

 

 

Tiimi D kertoo työkalulle seuraavan tapahtuman:

”Kolmannes tiimin jäsenistä on pyytänyt työtodistuksia. Ilmeisesti osa saa nopeasti uuden työpaikan, tiimin vetäjä miettii. Hän laskeskelee, että tiimin vuosibudjetti ei tule toteutumaan voitollisesti, jos avainhenkilöt hakeutuvat muualle.”

Mikä on VSM-malliin perustuva palaute? Ks. kuva

 

 

 

 

 

 

 

 

(Käytä Beerin VSM-mallia tapahtumien tutkimisessa. Katso laaja raportti Ukrainan sodan ja laajemmin kansainvälisen politiikan näkökulmasta. Pohjana on Stafford Beerin Viable System Model (VSM) -maailma.)

 

Tekoäly ja ajattelu

Nykyisin (vuonna 2026) ihmetellään, ajatteleeko tekoäly. Kysymys on ilmeisen  metafyysinen. Konkretisoidaan. Näemmekö, kun joku ihminen ajattelee? Jos ja kun emme näe, kysymmekö, ajattelevatko ihmiset? Emme, sillä meillä on – jälleen metafyysinen – käsitys, että (totta kai) ihmiset ajattelevat.

Ajatteleeko tietokoneohjelma, joka yhdistelee merkkejä todennäköisten riippuvuuksien avulla ja muodostaa niistä vastauksen sille tehtyyn kysymykseen? 

Jos vastauksemme on kyllä, olemmeko langenneet uskomukseen (muka) ajattelevista koneista?

Jos vastauksemme on kielteinen, olemmeko sortuneet uskomukseen, että vain ihmisillä on kyky havaita, yhdistellä asioita ja muodostaa käsityksiä, siis ajatella?

Ei tässä kaikki, joku huomauttaa ja sanoo: pitää muistaa ihmisen luovuus! Ja intuitio! Niihin eivät koneet pysty. Huomautus on painava. Se on samaa logiikkaa kuin sanoa: ihmiset eivät kykene lentämään, joten…

Tekoäly voi kuvailla lentämistä, vaikka ei osaa lentää. Ihminen voi kuvailla lentämistä, vaikka siivet puuttuvat. Missä siis ajattelun ja ei-ajattelun ero tässä esimerkissä?

Asetin tekoälyohjelmalle tehtävän: Chatgpt, et osaa lentää. Kuvittele silti, millaista on lentää Rissalasta Itkonniemen ylle! Aluksi tuli kuvausta:

”Kuvitellaan hetki, että nousen koneeseen, joka kiihdyttää kiitotietä pitkin Kuopio Airport. En osaa lentää – mutta voin kuvitella, millaista se olisi. —- Kone alkaa rullata kiitotietä pitkin. Moottorin ääni voimistuu matalasta murinasta teräväksi ulvonnaksi. Metsä ympärillä on vielä aivan lähellä – tyypillinen pohjoissavolainen maisema: mäntyä, kuusta, suota ja välissä pieniä lampia.

Sitten tapahtuu se pieni ihme, jonka moni lentäjä kuvaa:

maa irtoaa.

Rissalan kiitotie alkaa liukua taaksepäin kuin joku vetäisi karttaa pois alta. Metsä muuttuu nopeasti kuvioiksi. Tiet näyttävät harmaanruskeilta langoilta ja autot pieniltä hyönteisiltä. Ja sitten Savon todellinen rakenne paljastuu. Ylhäältä katsottuna maa ei ole kiinteä, vaan veden ja maan mosaiikki. Järviä, lahtia, saaria, kapeita kannaksia. Kuin joku olisi pudottanut tuhansia sinisiä peilejä vihreän kankaan päälle.”

Kielipeli etenee siis kuvitelmana. Sitten tekoäly vaihtaa kielipeliä:

Nyt se ei enää ”kuvittele” vaan ottaa kyselijän mukaan ja toteaa: ”Lentäjän hetki — Jos istuisit ohjaamossa juuri siinä hetkessä, kun kone liukuu Itkonniemen ylle, näkisit kolme tasoa yhtä aikaa:

 • alhaalla järvi, joka on tuhansien vuosien jääkausien työ

 • sen päällä kaupunki, ihmisten muutaman sukupolven rakentama

 • ja ylhäällä hiljainen ilma, jossa kone liikkuu lähes vaivatta

Ja ehkä silloin tulisi se tunne, jonka moni kuvaa lentämisen ytimeksi: ei niinkään nopeus, vaan perspektiivi. Savon mutkitteleva maa näyttää ylhäältä loogiselta kartalta. Maassa kulkiessa sitä ei koskaan täysin näe.”

Eli Chatgpt vaihtaa kielipelin kokijan kerronnasta tarkkailijan kuvaukseen. 

Tekoäly teki siis valinnan, 1 vaihtoi kielipelin, 2 muutti rooliasetelman ja 3 asettui jatkamaan tehtäväänsä. Mitä tuumit? Olivatko nämä kolme tekoa ajattelua vai jotakin, mitä mekanistiset, kausaaliajatteluun perustuvat oliot ja järjestelmät tapaavat tehdä?

Muistokirjoitus

Joskus itse kukin voi joutua vaativan tehtävän eteen. On esimerkiksi laadittava muistokirjoitus, jopa puhuttava se haudan äärellä tai muistotilaisuudessa. Entäpä itselle tehty muistokirjoitus? Sellaista puuhaa harrastetaan ilmeisesti joillakin löydä itsesi -tyyppisillä pörröisillä kursseilla.

Minua alkoivat kiinnostaa kliseet ja sanansutkaukset. Millaisen muistokirjoituksen tekisin itselleni näistä aineksista.

No, tällaisen:

MUISTOKIRJOITUS

Elämä oli jonnin joutava kokeilu. Hän on jo tallella siellä. (Niin Hilja Haahti vihjaa.) Joutui marginaaliin. Löytyi  sydänvika, meni muisti. Mutta ei kahta ilman kolmatta: kuolema tuli kuin varas yöllä. Sitä ennen eli ja oli kuin piru merrassa.

Hänen kuolematon sielunsa katosi, niin, minne? – kuin pieru Saharaan. Olemme surun keskellä kuin kissa pistoksissa. Vähä omaisuus, hänen märkä jälkensä on siis jakamatta. Mutta parempi pyy pivossa kuin perilliset oksalla.

Kovasti hän ehti puuhastella, työn tynkää löytyi. Kovasti opiskeli. Kaikki valui kuin vesi hanhen selästä. Suoraselkäisyydestä ei voi syyttää. Ketkuksi syntyi, tyhjätaskuna kuoli.

Kun tapasin hänet kuolinvuoteellaan, hän ähkyi kuin viimeistä päivää. Sanoi, että mitä huono huolehit kun turva istuu kelkassa.

Kaikki halut ja himot ovat valuneet hiekkaan. Ilmat pihalle ja toiseen hiippakuntaan, se on miehen tie.

Elämä on pitkä kuin nälkävuosi. Ei ihme, jos moni ryyppy on mennyt väärään kurkkuun.

Ja lopulta jätti jälkeensä vain viiveen – sellaisen, jossa elämä jatkaa lausettaan ilman kirjoittajaa.

Arvot likoon

Arvojen konferenssi on alkamassa

Ensimmäinen teema Sivuunjätetyt kajoaa arvoihin sivupoluilla.
Tyhjyys, Silleenjättäminen, Pysähtyminen ja Rahvaanomaisuus pääsivät konferenssiin erikoisluvalla.
Sivuunjätetyt voi ymmärtää useilla tavoilla, tilaisuutta johtava Arvo korostaa. Ihmiset eivät ole valinneet arvoa jostakin syystä. Näin on käynyt esimerkiksi Tyhjyys -arvolle. Joitakin arvoja ei ole haluttu korostaa. Pysähtyminen kuulunee näihin arvoihin. Rahvaanomaisuutta ei valita siksi, että ihmiset haluavat olla hienompia kuin ovat.

Mitä tehdä sivuunjätetyille, kysellään. Nekin kannattaa ilmaista toiminnan verbeillä, joku ehdottaa. — Kokeillaan, joku sanoo.
Tyhjyys – ”Mieleni tyhjenee kuulaaksi läsnäoloksi”.
Pysähtyminen – ”Viisaan ratkaisun voi löytää, kun malttaa pysähtyä miettimään asiaa monelta kantilta”
Silleenjättäminen – ”Jätän sivuun sellaisen, joka on mahdotonta ymmärtää tai toteuttaa”
Rahvaanomaisuus – ”Puhun niillä sanoilla, joilla ymmärrämme, mitä kukin tarkoittaa”

Entä mitä teemme hylätyille, kielletyille arvoille? — Muutetaan nekin verbeiksi, ehdotetaan. Ja etsitään vasta-arvo!
”Rodullinen puhtaus – Poistetaan vieraslajit — Elämän kunnioitus”
”Taloudellinen kasvu” – Asetetaan talous etusijalle — Eettisesti kestävä, tasapainoinen talous”.

Yhdelle oikeudenmukaisuus tarkoittaa, että hänen urheilusuorituksiaan arvostetaan yhtä paljon kuin toistenkin.
Toiselle se tarkoittaa, että jokaista ihmistä ja hänen toimintaansa arvioidaan samoin oikeudellisin perustein tuomioistuimessa.
Kolmannelle se merkitsee, että oikeudenmukaisuus on ulotettava myös eriarvoistaviin taloudellisiin olosuhteisiin.

Pintaluku, väärinluku ja vääristelty luku ovat vastustajiamme, arvot toteavat yhdestä suusta.
Pintaluvussa ihmiset eivät pysähdy pohtimaan, mitä esimerkiksi avoimuus tarkoittaa erilaisissa tilanteissa.
Väärinluvussa syytellään toisia jonkun tärkeän arvon ohittamisesta, samalla oma kilpi kirkastuu, oletetaan.
Vääritellyssä luvussa arvot otetaan käyttöön mainoslauseina: asiakaslähtöisyys, vapaus, demokraattisuus jne. Silloin kukaan ei vaivaudu ajattelemaan, mitä varsinaisesti tavoiteltaisiin, jos arvo otettaisiin todesta.

Arvoja kuplivat luokittelut ovat vaarallisia. Venäjän johto niputtaa joukon kielteisiä uskomuksiaan fasismi -syytöksen taakse. Eurooppalaiset ja varsinkin saksalaiset ovat erityisen herkkiä fasismiin liittyvälle propagandapuheelle. Monet kokevat käsitteen ”kristillisen arvot” myönteisenä ilmaisuna. Tosiasiassa kyse on toisilleen ristiriitaisista, jopa vastakkaisista asenteellisista uskomuksista. Näitä uskomuksia pönkitetään vetoamalla irrotettuihin raamatunlauseisiin. Ajatellaanpa vaikka irrallista ”Jumala on rakkaus”, ”usko ei ole joka miehen” ja Paavalin Roomalaiskirjeessä (1: 26-27) ja Korinttolaiskirjeessä (1. Kor. 6:9-11) esitettyjä, alkuperäisestä yhteydestään irrotettuja lausumia.

Kaupoissa ei myydä arvovapaata limonadia. Jos myytäisiin, mitä se tarkoittaisi?

Lähdemme, me arvot lounaalle aamupäiväsession pohdinnan jälkeen.

Emme tiedä arvojamme?

Antti Kylliäinen väittää, ettemme tiedä arvojamme. Hän väitteli vuonna 2021 teemalla Hyvät tekijät – Hyveet ja arvot yksilön ja yhteisön elämässä. Väitös tapahtui Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Nyt, helmikuun 1. päivän pakkaspäivänä hänen haastattelunsa julkaistiin Helsingin Sanomissa.

Otsikko oli: Emme tiedä arvojamme. Hänen väitöskirjansa tiivistelmä kuvaa lähtökohdan: 

”Tämän tutkimuksen aiheena ovat hyveen ja arvon käsitteet sekä niiden sisältö ja merkitys. Kummallakin käsitteellä on merkittävä osa moraalifilosofian historiassa, ja niiden voidaan sanoa edelleen kuuluvan etiikan keskeiseen sanastoon. Tästä huolimatta niiden merkitys on käynyt nykyihmiselle epäselväksi ja niiden rooli yksilön ja yhteisön elämässä paljon ansaittua pienemmäksi. 

Tutkimuksen tarkoituksena on luoda edellytyksiä hyveiden ja arvojen palauttamiselle niille kuuluvaan osaan ja rooliin yhteiskunnan toiminnassa ja ihmisten arjessa”. 

Pohditaan väitettä ”emme tiedä arvojamme”. Koetetaan aluksi ottaa selville, miten Kylliäinen (ja haastattelun tekijä) käyttää sanaa ”arvo”.

Väitöskirjan tiivistelmän mukaan 

  1. Arvolla on merkittävä osa moraalifilosofian historiassa
  2. Arvo kuuluu etiikan keskeiseen sanastoon
  3. Merkitys on käynyt nykyihmiselle epäselväksi
  4. Arvojen ja hyveiden rooli on yksilön ja yhteisön elämässä käynyt ”paljon ansaittua pienemmäksi”
  5. Arvojen ja välineiden erottelu ja siihen liittyvät kysymykset on selvitettävä
  6. Arvojen omistajuuteen liittyvät kysymykset on selvitettävä
  7. Arvot ovat tiivistelmän mukaan ”ainoastaan yhteiskunnan toiminnalleen asettamia itsessään arvokkaita päämääriä ja erottamaan siten arvot yhtäältä välineistä, toisaalta yksilöiden ja yhteisöjen arvoja koskevista mieltymyksistä”
  8. Arvoilla on selkeä käsitteellinen ja hyvin ja oikein toimiessaan myös käytännöllinen yhteys.
  9. Työelämässä yhteisöjen toimintaedellytykset toteutuvat parhaiten, ”kun se voi toiminnassaan nojata yhtäältä yhteiskunnan arvoihin, toisaalta henkilöstönsä hyveisiin”.

Lyhyesti: Kylliäisen mukaan arvot ovat itsessään arvokkaita päämääriä.

Lista kuitenkin osoittaa, ettei käsite ”arvo” ole kiveen hakattu vaan sanan käytöstä riippuva osa ihmisten välistä viestintää. Tämä paljastuu heti, kun edellä tehtyä yhdeksän kohdan listaa tarkastellaan Kylliäisen luomana kielipelinä. Otan siis seuraavaksi kantaa hänen esittämiinsä ajatuksiin.

  • Ihmiset ovat pohtineet moraalifilosofiassa arvon käsitettä. He ovat sijoittaneet sen etiikan sanastoon. Tulkintani: arvo on tässä välineellistynyt kohteeksi.
  • On ihmisiä, joiden maailmassa arvon merkitys on erilainen kuin Kylliäisen maailmassa. Kyse ei ole itsestäänselvyydestä. Jos joku kertoo A:n merkityksestä itselleen, sinulla voi olla A:lle aivan eri merkitys. Köyhän ropo merkitsee leipäpalaa tai on täysin yhdentekevä Mar – a – Lagossa.
  • Arvot ja välineet -käsitteiden suhde on Kylliäisen mielestä selvitettävä. Kyse on perusteluista toiminnallemme. Kummankaan käsitteen käyttö ei lisää tietämystämme toimintamme lähtökohdista. Voimme sanoa: perustelen väitettäni. Minkä verbin avulla käytät sanaa arvo tai välineet?
  • Arvojen roolia koskeva huomautus ei edistä Kylliäisen yritystä luoda edellytyksiä ”hyveiden ja arvojen palauttamiselle niille kuuluvaan osaan ja rooliin yhteiskunnan toiminnassa ja ihmisten arjessa”.  Rooli viittaa näyttämöön. Arvot eivät ole näyttämöllä vaan siinä suhteessa, jossa sinä ja minä olemme yhteydessä toisiimme ja muihin ihmisiin.
  • Arvojen omistajuus on problematisoitu väitöskirjassa. Uusi näkökulma aukeaa ja probleema ratkeaa, kun kysytään kuka toimii, millä perusteella ja kehen/keihin toiminta vaikuttaa, ja kuinka hän / he osallistuvat perustelujen jakamiseen.

Emme tiedä arvojamme

Emme siis ole selvillä itsessään arvokkaista päämääristä. 

Ensiksi väitän, ettei ole itsessään arvokkaita päämääriä kuten ei ole itsessään arvottomiakaan päämääriä. Kylliäinen viittaa itsekin kulttuurin vaikutukseen. Mutta hän ei liitä omaa väitettään keskusteluun ja toimintaan, joka osoittaa, mitä päämääriä ihmiset haluavat ja mitä he eivät halua. Se mitä ihmiset tekevät ja kuinka he toimivat, paljastaa sen, mikä on heille arvokasta ja tärkeää ja mikä ei. Mikä on yhteinen perhearvo silloin, kun toinen menee kapakkaan ja toinen jumalanpalvelukseen?

Kumoan metafyysisen tulkinnan arvosta. Keskeinen arvo on esimerkiksi Elämän kunnioitus (Albert Schweitzerin johtava arvo). Pidämme hyvin tärkeänä arvona Hyvinvointia ja Vapautta. Kalle on innokas onkimies. Hän lähtee kalaan. Hän laskee riippakiven pohjaan. Sitten hän ottaa ongen, asettaa koukun peukalon ja etusormensa väliin ja ottaa matoastiasta lieron. Liero kiemurtelee, kun Kalle työntää lieron koukkuun. Kalle heittää siiman. Kala nykii heti. Se tarttuu koukkuun. Koukku on lävistänyt kalan toisen silmänkin, niin ahne on kala ollut. 

Onko Kallen hyvinvointi ja vapaus arvona toteutunut? Ehkä. Miten käy vastaavasti kahden muun olion tässä tilanteessa? Miten on elämän kunnioituksen laita? Jos Kylliäinen on väitteessään oikeassa, Kalle ei osaa sanoittaa elämänsä tärkeitä päämääriä, esim. hyvinvointia, vapautta ja elämän kunnioitusta. Kylliäisen oletus lienee, että kyllä nämä päämäärät silti ovat Kallelle olemassa. 

Minun väitteeni on se, että siitä riippumatta tiedostammeko juuri nyt tärkeät päämäärämme, ne ovat usein ristiriidassa toisten päämäärien kanssa ja jyrkässä ristiriidassa toimintamme kanssa. Jos ristiriitaa yrittää ratkaista, on tehtävä tilannetekijöihin ja toiminnan mahdollisuuksiin perustuva valinta: kunnioitanko lieron ja kalan elämää vai ovatko nämä elävät olennot minun maailmassani yhdentekeviä. (Emmanuel Levinas´n mukaan välinpitämättömyytemme on merkittävä ongelma, jos hyve-etiikkaa halutaan noudattaa.) Ristiriitaisuudet ovat siis mielestäni arvoihin liittyvien ongelmiemme keskiössä. Lesken ropo käy mielikuvaksi jännitteestä.

Kun tuon esiin Emmanuel Levinas´n, teen olennaisen siirron: arvo ei ole päämäärä minussa, vaan vaatimus, joka tulee toisesta.

Tämä murtaa Kylliäisen oletuksen siitä, että: arvot ovat “yhteiskunnan itselleen asettamia itsessään arvokkaita päämääriä”.

Minun vastateesini on: arvot eivät ole asetettuja, vaan ne paljastuvat siinä, kenet jätämme huomiotta.

Lesken ropo. Jälleen.

Kyllä me tiedämme arvomme heti, kun on toimittava jossakin tilanteessa. Entäpä jos emme tiedä? Mistä toiminnasta on silloin kyse?

Arvot eivät ole sisäisiä esineitä tai päämääriä, vaan ne tulevat näkyviksi ristiriitatilanteissa, joissa toiminta pakottaa valintaan. Arvo ei lakkaa olemasta arvo siksi, että se ohjaa toimintaa – päinvastoin: ilman ohjaavaa funktiota se on vain sana.

Arvojen välineellistäminen

Kylliäinen haluaa pelastaa arvot eli itsessään arvokkaat päämäärät välineellistämiseltä. Huomaako hän, että juuri näin arvot välineellistetään, esineistetään joksikin, joka pitää pelastaa? Hän seurannee mielikuvaa: jonkun välineellistäminen on sen alistamista, kenties myös sen arvon alentamista, ehkä asettamista toisarvoiseen asemaan. Tämä mielikuva on osoittautuu ongelmalliseksi. Tilanteesta riippuu, mikä on se merkitystaso, jossa päämäärä vaikuttaa valintoihimme. Esimerkki on paikallaan.

Arvona on esimerkiksi ihmishenkien pelastaminen onnettomuustilanteessa. Pelastusyksikkö saapuu paikalle. Talo palaa ilmiliekeissä. Onko sisällä ihmisiä? Ehkä. Sisältä kuuluu kirkaisu. Palomestari ja palomies syöksyvät sisälle. Lähellä avotulta on ihminen, joka puristaa kehyksistä (hänelle) arvokasta taidemaalausta, takertuu maalaukseen. Pelastajat sanovat, että he kantavat pahoin palaneen ihmisen ulos turvaan. Pelastettava parkaisee, että maalaus on pelastettava. Pelastajat huomaavat, ettei se ole mahdollista. Ihminen pelastetaan. Suurikokoinen maalaus jäi tulen saaliiksi. 

Kylliäinen väittää, että ongelmana on arvojen välineellistäminen. Tämä on ongelmallinen ajatus. Äsken kuvatussa tapahtumassa elämän kunnioitus välineellistettiin kriteeriksi, ihmishengen pelastaminen olisi tapahtunut toisin, jos arvokkaan maalauksen pelastaminen olisi asetettu päämääräksi. 

Väite arvojen välineellistämisestä johtaa ristiriitaan: kun arvo on perustelu toiminnallemme, se on jo välineellistetty käyttöön. Saatamme sanoa: Lähden käymään kaupassa. Toinen: Miksi? Vastaamme: Perhe tarvitsee ruokaa. Toinen: Hyvä, meillä alkaakin olla ruokatarpeet lopussa. Mistä on arvojen näkökulmasta kysymys? Tietysti arvosta Huolenpito tms. Kun perustelen kauppaan lähtöni, olen samalla välineellistänyt huolenpidon osaksi

  • kriteerijoukkoa, joka vaikuttaa toimintaani
  • arkea, jonka jaan rakkaitteni kanssa.

Onko kuitenkin olemassa jokin (intuitiivinen) merkitystaso, jolla toiminta tapahtuu sitä lainkaan ajattelematta (ja perustelematta? Klaus Weckrothin Toiminnan psykologia (1988) tiivistää inhimillisen toiminnan luonteen ja perusteet niin, ettei päämäärän ja  arvon käsitettä tarvitse mystifioida.  Weckroth lainaa myös Zen ja jousella ampumisen taito -teosta viitatessaan merkitystasoon, jolla toimitaan intuitiivisesti. Jos haluamme elää maailmassa, jossa jokainen toimii intuitiivisesti hyveellisesti, voimme samalla iloita siitä, ettei ”tietämättömyytemme” arvoista ole lainkaan ongelma. Weckroth tarjoaa käyttöömme keinon, jota olen soveltanut tässä tekstissä: muuta substantiivit verbeiksi, löydät toiminnan idean:

  • ”Asiakaslähtöisyys on tärkein arvomme.”
  • ”Autamme asiakasta löytämään ratkaisut tarpeisiinsa.”

Eron huomaa.

Mikä on johtopäätökseni?

Tiedämme, millainen on oma hyvän elämän ihanteemme. Ja voimme luottaa siihen, että yhteisössä tämä ihanteemme johtaa toimintaan jos ja jos. 

Mietin, mitä on tietää tai olla tietämättä, jos kohteena ovat arvomme.

  • Tiedän, että uudet silmälasit auttavat lukemaan paremmin kuin ennen.
  • En tiedä, onko minussa syöpäkasvain.
  • Tiedän, että on luvuton määrä asioita, joita en tiedä.
  • En tiedä, mistä eräs ajatus johtui mieleeni.
  • Luulen, että tiedän omat arvoni.

Tieto omista arvoista voi olla hakusessa. Sen ratkaisun ei pitäisi olla tutkimusongelma, kun yhteiskunnassa toimitaan intuitiivisesti hyveiden ja arvojen mukaisesti. Jos tämä ei ole totta vaan rikotaan selvästi yhteisesti sisäistettyjä sääntöjä, kyse ei ole tietämättömyydestä vaan sisäistymisen ongelmasta. Silloin kysymys kuuluu: Millä tavoin voin sisäistää osaksi intuitiivisesti viisasta toimintaa ne säännöt, jotka kuuluvat hyveelliseen hyvään elämään?

Arvokriisimme ei ole tiedollinen vaan eettinen: emme kärsi arvojen puutteesta, vaan siitä, että emme halua kohdata niiden seurauksia.

 

Outoon astumista

Ja nyt vapaasti omia kokemuksia!

  • Meidät tulkitaan usein väärin.
  • Meitä ei ymmärretä.
  • Meitä kohdellaan kaltoin.
  • Meidät välineellistetään vaikka mihin tarkoituksiin.
  • Meidät kiistetään, jos joku haluaa perua ajatuksensa.
  • Ilman meitä ei ole ajatuksia ja niistä johtuvaa toimintaa.
  • Meidät unohdetaan tai korvataan.
  • Meille sälytetään ylivoimaisia tehtäviä.
  • Meidät pakotetaan kaavoihin, ketjuiksi.
  • Meistä rakennetaan tukipylväitä ja perusteluja alistamiselle.
  • Meidän avullamme oikeutetaan hirveyksiä.
  • Me olemme mukana, kun ihmiset kertovat rakastavansa toisiaan.
  • Jos ihmiset haluavat painostaa toisiaan, he tarvitsevat meitä.

Ymmärrän, lista on varmaankin loputon. Tiedämme joka tapauksessa, että ilman meitä ihmisillä olisi vaikeaa. Ehkä he ilman meitä oppisivat muiden eläinten taidon: elekielen. Nyt he käyttävät meitä ja eleitä sekaisin ja usein ristiriitaisesti.

Kuva: Yle.fi uutisklipeistä 29.1.2026, viitattu 31.1.2026

Näin tapahtui, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman tuli eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppuraisen kanssa mikrofonien eteen tammikuun lopussa 2026. Deskin edessä seisoi avustaja. Lindtman laittoi kätensä avustajan olkavarteen ja siirsi hänet sivuun. Elettä on tulkittu kahdella tavalla. Lindtmanin ilmettä voi tulkita: edessä odottaa erittäin ikävästä asiasta puhuminen suoraan mikrofoneille.

  • Ihmiset liittävät meitä toisiimme. He nimittävät tulosta lauseeksi ja lauseiden kokonaisuutta tekstiksi. Kun he jalostavat tekstiä muille jaettavaksi, he saattavat puhua julkaisemisesta. Tällä hetkellä suuri osa teksteistä on mainontaa tai yritystä vaikuttaa lukijoiden mielipiteisiin.
  • Jotkut ihmiset luulevat, että sana on yhtä kuin sanan merkitys. He eivät tiedä tai halua käsittää, että se miten meitä käytetään eri yhteyksissä tuottaa sanalle merkityksen.
  • Kun ihmiset kirjoittavat, puhutaan kirjoitustaidosta. Jacques Derridan Platonin Apteekissa on vahva tulkinta: kirjoitustaito on ajatusten epäsuoraa esittämistä.
  • Yhdistän tämän Ludwig Wittgensteinin (Sininen kirja, s 71 ja 91) pohdintaan siitä, mitä puhuja tarkoittaa ja miten kuulija tulkitsee ilmaisun.
  • Lyhyesti sanoen: olemme alastomia, voimattomia ja välttämättömiä ihmisten maailmassa.
  • Missä mielessä alastomia?
  • Ihminen tavoittaa meidät, valitsee meidän joukostamme jotakin, olemme siinä ilman merkityksiä, tarkoituksia ja vaikuttamismotiiveita. Kun joku meistä on valittu, häntä käytetään merkityksien luomiseen, tarkoituksien ilmaisemiseen ja vaikuttamiseen: ”valtio on samalla meille kotimaa!”, ”tarkoitan, ettemme unohda omaa vastuutamme isänmaatamme kohtaan”, ”on tärkeää, että sinäkin kannat huolta maamme velkaantumisesta ja samaan aikaan kansalaistemme hyvinvoinnista”.
  • Huomautus voimattomuudesta on jännittävässä ristiriidassa sen kanssa, että juuri meidän avullamme ihmiset alistavat toisiaan.
  • Me olemme välttämättömiä ihmiselle, sekin ilmaisu on pätevä.
  • Millä tavoin?
  • No ajattele. Jos joku ihminen pohtisi sanojen maailmaa, hän joutuisi käyttämään meitä apunaan. Hän ei kykenisi kertomaan muille lajitovereilleen, miten hän kokee samaistumisensa sanojen elämään ja kuinka hän löytäisi yhteyden — kokemuksena — sanojen maailmaan.
  • Me olemme osallisia sekä ihmiskunnan edistymiseen että tämän oudon eliölajin keskinäisiin sotiin. Meidän avullamme ihmiset nimeävät ja käyttävät merkkejä (lippuja, kirjaimia jne). Sitten he kertovat toisilleen, mitä merkit tarkoittavat, miten ne velvoittavat, miten ne rajoittavat.
  • Outo johtopäätös tulee mieleeni: jos ihmisiä ei olisi, meitäkään ei olisi.

Minä ensin!

Espoon tuomiokirkkoseurakunta on kiitettävän aktiivi myös somessa. Se julkaisee aforismin kaltaisia, kivasti kuvitettuja tekstejä Facebookissa. Billy Grahamilta on peräisin tämä: ”Kotini on taivaassa. Matkustan vain tämän maailman läpi”. (25.1.2026)

Muutamassa päivässä julkaisu saa 114 kommenttia. Usein toistuva ajatus kommenteissa koskee omaa pelastumista. Seuraavaan tapaan: ”Olemme vain läpikulkumatkalla Taivaan Isän kotiin. Olemme me[l]koisen etuoikeutettuja joka ikinen. Jännittävä seikkailu jonka lopussa Happy End”

Seurakunnasta kommentoidaan: ”On valtava etuoikeus kulkea tätä matkaa Taivaan Isän johdatuksessa. Ja mikä ihmeellinen lupaus onkaan lopussa”.

Etuoikeutensa hoksaaminen ei merkitse, että laiminlöisi esimerkiksi huonosaattoisia lähimmäisiään. En siis väitä myrkyllisesti, että kyse olisi itsekkäiden ihmisten taivasosuuden tavoittelemisesta kyynärpäätaktiikalla. Toisiinkin ajatuksiin voi tosin tulla, jos lukee kaikki 114 kommenttia (29.1.2026 klo 14:05 päivitetty tieto).

Kiinnitän huomiota tapaan, jolla sanoja käytetään. Löydän tätä tietä mahdollisia tulkintoja:

”Kotini on taivaassa.” — omistan paikan, se kuuluu siis vain minulle.

”Matkustan vain tämän maailman läpi.” — Tämä hetki tässä on vain kestettävä, sitten kun se päättyy, alkaa elämä kodissa. — Maailmassa oleminen on odotusta, ei keskittymistä läsnäoloon tässä ja nyt. Kyseessä on siis sitku-elämän julistus.

Käsitys ajasta tulkkiutuu moraaliseksi arvostelmaksi: tämä hetki tässä ei ole arvokas verrattuna aikaan taivaan kodissa.

Taivaankoti -vertauskuva on kaunis, kumoutumaton uskomus. Uskomuksen kivijalka vaikuttaa ehdottomalta:

  • On olemassa korkea olento, joka on (käsittämättömän) kiinnostunut siitä, mitä teemme ja mitä meille kuuluu.
  • On taktisesti viisasta uskoa tähän korkeaan olentoon, sillä voi käydä niin, että meitä oikeasti odottaa taivaankoti (tai sen vaihtoehto).
  • Koska uskoa kokemuksena on mahdotonta todistaa, näyttö tapahtuu kirjautumalla hengellisen yhteisön (kirkon tms) jäsenrekisteriin.
  • Jos lisänäyttöä tarvitaan, ilmaistaan usko tunnustamalla opilliset lauseet oikeiksi uskontunnustuksella yhteisön jumalanpalveluksessa.
  • Edellisestä seuraa, että pelkkä jäsenyys tai hiljainen, muilta salattu usko ei riitä vaan usko on osoitettava muiden yhteisön jäsenten läsnäollessa yhteisellä uskontunnustuksella.

Ex silentium: ei lausuta, mitä voi tapahtua, jos uskoa ei tunnusta.

Strateginen johtopäätös: jos hengellinen yhteisö haluaisi lisää aktiiveja jäseniä, kannattaisi palauttaa piispa Isaacus Rothoviuksen ym ankara viittaus (1600-luvulla) helvetin lieskoihin ja ikuiseen kärsimykseen. (Kirkko alkoi paljolti maallisen esivallan vaatimuksesta saarnata sanomaa, jonka keskeisinä viesteinä olivat kuuliaisuus esivaltaa kohtaan sekä synnin vahingollisuuden korostaminen: uhkaamalla kansaa synnin tuomalla kollektiivisella seuraamuksella se pystyttiin pitämään entistä paremmin kurissa. Wikipedia, Rothovius, viitattu 29.1.2026)

Kun hengellinen painostus on vähäistä, tästä seuraa, että monien ihmisten mielestä ns. hiljainen usko itsessään riittää. Ei tarvita opillista tunnustautumista. Ei seurakuntayhteyttä. Ei hengellisiä harjoituksia.

Tästä seuraa, että voin hyvin pitää uskoni omana tietonani. Myös epäilykseni. Jos elämässä menee huonosti, voin lohduttautua taivaankodin ihanuuksien odotuksella. Toisilla, itseään parempina pitävillä ihmisillä on tilaisuus kommentoida: noin käy, kun ei elä Sanassa eikä Sanan mukaan.

Kaikesta edellisestä seuraa, että jos minun tulkitaan olevan kyyninen, välinpitämätön ja epäilevä, on luonnollista, että jotkut pitävät pääsemistäni taivaankotiin jokseenkin epätodennäköisenä.

Kaikesta edellisestä ei seuraa, että olisin juuri äsken, edellä, kertonut suhteestani johonkin hengelliseen yhteisöön.

Lopuksi: Tekstini paljastaa, kuinka seurakunnan some-viestintä, joka on tarkoitettu lohduttavaksi, sisältääkin vahvoja oletuksia vallasta, omistamisesta ja poissulkemisesta. Se ilmeisesti asettaa ”oikeanlaisen” uskon muotit hyvin kapeiksi.

Tiukka linjaus

Kansanlähetykseltä TIUKKA LINJAUS – mutta entä ne perusteet?

Näin Kansanlähetys: ”Samaa sukupuolta olevien liiton virallistaminen ei ole ihmisoikeuskysymys. Tasavertaiset ihmisoikeudet eivät edellytä samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Raamatusta ei löydy yhtään kohtaa, jossa suhtauduttaisiin myönteisesti tai osoitettaisiin hyväksyntää homoseksuaaliselle elämänmuodolle”. 

VIITTAUS: https://kansanlahetys.fi/wp-content/uploads/2023/12/2011_sekl-ohjelma.pdf (Viitattu 25.1.2026)

Vahvasti linjauksia tekevän hengellisen liikkeen määrittely on kiinnostava. Ihmettelen, miksi samaa sukupuolta olevien liiton virallistaminen ei voisi olla ihmisoikeuskysymys? Ihmisoikeuskysymyshän tarkoittaa, että jotakin ihmistä tai ryhmää kohtaan asetetaan rajoituksia tai määrätään oikeuksia, jotka ovat arvoihin, normeihin ja kulttuurisiin tapoihin liittyviä sopimuskysymyksiä. ”Sovitaan, että samaa sukupuolta olevia ihmisiä voidaan vihkiä avioliittoon.” ”Kielletään samaa sukupuolta olevien ihmisten vihkiminen avioliittoon.” Raja tuli edellä selväksi: mitä voi, mitä ei saa tehdä, jos pidetään kiinni ihmisoikeuksista. Tämä on Kansanlähetyksen linjaus. Ja tämä on myös ihmisoikeuskysymys.

Kielto ON ihmisoikeuskysymys. 

On totta, etteivät tasavertaiset ihmisoikeudet edellytä samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Mutta yhtä totta on sekin, etteivät ne estä tällaisia avioliittoja. Jos Kansanlähetys ja sen kaltaiset toimijat kieltävät tällaiset avioliitot, ne rikkovat tasavertaisten ihmisoikeuksien periaatetta.

Kansanlähetyksen tekstin mukaan ”Raamatussa ei löydy yhtään kohtaa”, jossa ilmaistaisiin myönteinen suhtautuminen homoseksuaaliselle elämänmuodolle. Ilmeisesti tämä on fakta. Ja tätä faktaa Kansanlähetys käyttää vasta-argumenttina samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittoa vastaan. Jos siis jollekin ei ole raamatussa lupaa, se on kielletty. Jos lähdemme siihen suuntaan, että vain ja ainoastaan kirjaimellinen, tämän ajan kysymyksiin yhdistetty raamatuntulkinta on ensisijainen perustelu, miksi Kansanlähetys poimii rusinat pullasta eli valitsee vain omaan ideologiaansa sopivat raamatunlauseet mukaan tulkintaansa. 

Miksi ei oteta Joosuan kirjaa puheeksi, kun selkkauksista puhutaan?  (Ne arvoisat lukijat, joita toisinajattelu ei pelota, voivat viettää lukuisia hauskoja iltapuhteita lukemalla Voltairén Filosofian sanakirjaa.)

Etsin selitystä Kansanlähetyksen tapaiselle toiminnalle:

  1. Täytyy olla joukko ”isiä”, ”paimenia” tai vastaavia, joilla on yksinoikeus tulkita raamattua.
  2. Täytyy olla tunteisiin vetoavaa, pelon, hurmoksen ja herkistymisen virittävää puhetta tilaisuuksissa, joissa voi saada myös joukkotunteen kokemuksen.
  3. Täytyy olla sanankuulijoita, joiden oma turvattomuuskokemus ja yhden, erehtymättömän ja yksinkertaisen vastauksen kaipuu on suurempi kuin kiinnostus etsiä oma kolo epämääräisessä, vihjeitä täynnä olevassa ja kaoottiselta tuntuvassa maailmassa.

Ymmärrän, että Kansanlähetys tekee arvokasta työtä, kun se saa ihmiset keskittymään parempaan elämään ja onnistumaan yrityksessään. Toisaalta suren, kuinka harvinaisia ovat yhteiskunnissa ne kolkat, joissa voi etsiä ja löytää käsityksiä, joita emme pidä lopullisina totuuksina vaan koeteltavina ajatuksina, ei lopullisina totuuksina, joita (sana sanalta) valvotaan.

Avoimuutta siis toivotan peremmälle. Juuri avoimuudessa demokraattinen, oppiva ja eettisesti kestävä yhteiskunta elää.

Paine purettu pois?

Siis mikä paine?

”Pahin paine on purettu pois”, presidentti Alexander Stubb sanoo Helsingin Sanomille 21.1.2026.

Trump sanoi Davosissa, ettei USA ota Grönlantia väkivalloin. (Niin puhuu suuri valtiojohtaja, joka hallitsee herrasmiestavat ja diplomatian eikun oikukkaan ja muista piittaamattoman väkivaltaisuutensa).

Tuo Stubbin ilmaisu!

Tunnettu painekokemus ovat ilmavaivat. Miten niiden paine puretaan?

Painekattilan paineventtiili on hieman tukossa. Paine nousee. Juuri viime hetkellä käännetään venttiiliä ja vaarallisen korkea paine purkautuu.

 

Kun ihmistä riepotellaan kunnolla, paljastuu hänen paineensietokykynsä. 

Nyt esillä on riittävä määrä erilaisia kokemuksia paineesta. 

Mitään kovin tärkeää ei ole vielä tullut esiin. 

On aika kysyä, mikä täsmälleen purkautui Davosissa.

Mikä purkautui Davosissa?

Stubb kertoi medialle, että onneksi toiseksi pahin skenaario (siis tulevaisuuden käsikirjoitus) ei toteutunut (Stubb: hyvä, paha, ruma). Rumin olisi ollut USA:n sotilaallinen interventio Grönlantiin. Toiseksi pahin on uusien tullien asettaminen maille, jotka ovat solidaarisia Grönlannille ja Tanskalle.

Stubb toteaa lisäksi, ettei tilanne ole ohi. Huomio on oikea, kun ajattelee, mitä Trump puhui Davosissa (halveksintaa Eurooppaa kohtaan) ja mitä hän kirjoitti sitä ennen vastauksessaan Alexin ja Jonaksen neuvottelukutsuun. Ville Similä kirjoittaa Helsingin Sanomissa 22.1.2026 (Trump repi maailman rikki, A6):
”Viesti oli niin tyrmistyttävän lapsellinen, että kaikkien Trumpin kanssa viettämiemme vuosien jälkeen moni epäili sitä parodiaksi”.  Similä kuittaa: ”On turha yrittää selittää Trumpille yhtään mitään.” Kun Nobelin palkintoa ei tullut, rauha ei kiinnosta. Niin Trump todellakin kirjoitti.

HS 22.1.2026

Mihin paine itse asiassa kohdistuu?

Jos ihmisellä (esimerkiksi Trumpilla) olisi megalomaniaksi nimetty diagnoosi, tietäisimme, ettei mikään lopulta tule riittämään. Trumpin luoma paine vaihtelee, mutta ei hellitä. Silti paine ei kohdistu sääntöpohjaiseen arvoyhteisöön, jonka sanotaan olevan hajoamassa. Paine ei kohdistu valtioihin, vaan niiden poliittisiin johtajiin. Siis ihmisiin, jotka viestittelevät (vimmatusti) keskenään ja tekevät valintoja. 

Jotakin on kadonnut. Arvoyhteisö, jossa asioista neuvotellaan diplomatian keinoin. Tilalle on tullut paineita luova johtaja, joka näkee muut osapuolet diilien kohteina ja tekijöinä. Paine kohdistuu luottamuksen ja yhteistoiminnan varaan rakentuvaa sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen. Trump onnistuu hajottamaan rivit, tilalle tulevat ahnaasti etuja haalivat vallantavoittelijavaltiot. Heitä on jo ilmaantunut.

Davosissa Trump vähensi Naton pääsihteerin Mark Rutten painetta viittaamalla keskusteluihin tämän kanssa. HS: Trump sanoo keskustelleensa keskiviikkona Naton pääsihteerin kanssa. Keskustelua hän kuvailee ”erittäin tulokselliseksi”.

William Shakespearen Macbeth -näytelmän sitaatti tulee mieleen, kun paineita aiheuttavaa Yhdysvaltojen presidenttiä ja tämän toimintaa arvioidaan: ”Se on hullun loru, täynnä ääntä, vimmaa, tarkoitusta vailla.” Paine kohdistuu niihin, jotka luokitellaan heikoiksi. Se muuttaa kansainvälisen politiikan hienostuneesta pelistä koulupihan kiusaamisdynamiikaksi.

Joissakin teksteissä Trumpin toimintaa on verrattu perheväkivaltaa käyttävään mieheen. Vältän psykologisointia. Riittää, kun tiedämme joitakin oleellisia faktoja tulkitsemalla hänen toimintaansa.

  1. Trumpin päätökset eivät ole yksityiskohtien osalta ennalta arvattavissa mutta suuri linja on lähes varma: Make America Great Again.
  2. Hän pyörtää päätöksensä, jos poliittinen paine on riittävä.
  3. Hän tarvitsee koko ajan kehumista.
  4. Hänen on pakko olla liikkeessä koko ajan vaatimassa, muuttamassa ja käskemässä.

Paine ja purkautuminen

Mitä valtioiden johtajat ja neuvottelijat eivät voi tehdä? Vastaus tähän kysymykseen paljastaa jotakin.

Stubb ja hänen kollegansa olisivat voineet sanoa Davosissa: Kävimme neuvottelut ja niiden tuloksena sovimme…. 

Sen sijaan johtajat kuuntelivat puolitoista tuntia itsekehua, mitätöintiä ja uhkauksia, ja toimittajat kommentoivat valtiojohtajia: ”he haukkoivat henkeään ja voihkivat Trumpin puheen jälkeen, ”…Suomen presidentti … nousi seisomaan kasvoiltaan tuhkanharmaana” (HS 22.1.2026). YLE:n uutisten mukaan Yhdysvaltain Maga-liikkeen johdossa ei pidetty siitä, että Stubb totesi ”Kyllä”, kun häneltä kysyttiin, pystyykö Eurooppa puolustamaan itseään.

(Pidän Stubbin lehdistötilaisuudessa esittämää Suomen puolustuskyvyn kuvausta ylimitoitettuna, vaikka minutkin muiden ikäloppujen ohella kutsuttaisiin aseisiin.)

Hän myös totesi, Trumpin puheen jälkeen, että ”katastrofi Grönlannissa on vältetty”.

Millaisessa tilanteessa sanomme: katastrofi on vältetty? Kun auto-onnettomuus juuri ja juuri vältettiin. Kun tulipalopesäke saatiin sammumaan ennen leviämistä. Kun aseellinen yhteenotto saatiin rajoitetuksi ajoissa. Mitä tämä kertoo Trumpin diplomatiasta, johon presidentti Stubb reagoi?

Mitä tiedämme nyt?

Tiedämme, että Yhdysvaltoja johtaa epävakaasti käyttäytyvä painekattila, johon kukaan valtiojohtaja tai toimittaja ei suhtaudu kuin vuorovaikutuksessa olevaan ihmiseen. Painekattilaa yritettiin viime vuonna säätää (kehumalla Trumpia), mutta vaikutus oli lyhytaikainen. 

Tiedämme toisenkin asian. Jos totean Trumpin painekattilaksi enkä tolkulliseksi vastapuoleksi, maalaan itseni nurkkaan. Luokittelen hänet miltei oikeustoimikelvottomaksi. Luokittelu estää pääsemästä eteenpäin. 

Kuinka eteenpäin?

Kysymys on polttava juuri nyt. Jos vastapuoli (Trump) on ”oikeustoimikelvoton” painekattila, perinteinen diplomatia on tullut tiensä päähän. Kuvaan kolmea, aika hataraa mahdollisuutta.

  • Radikaali rehellisyys: Onko aika lopettaa teeskentely? Jos ”on turha selittää mitään”, pitäisikö Euroopan ja Suomen siirtyä mielistelydiplomatiasta (kehumisesta) täydelliseen strategiseen autonomiaan? Jos kysymykseen vastataan myönteisesti, vastaan astelee järeä haaste: riittääkö aika, joka tarvitaan strategisen autonomian luomiseen.
  • Uuden kielen luominen: Tarvitsemme uuden tavan puhua politiikasta. Jos vanhat termit (neuvottelu, yhteisymmärrys) eivät päde, tarvitsemme sanoja, jotka kuvaavat tätä uutta diileihin perustuvaa todellisuutta ilman, että tuhkanharmaa epätoivo lamauttaa meidät. Tuskin sentään tähän tapaan: Euroopan johtajat repivät perseensä, kun kuuntelivat Trumpin paskanjauhamista Davosissa.
  • Roolitus: Jos Trump tarvitsee kehumista ja poliittista vastapainetta, diplomatia muuttuu teatteriksi ja psykologiaksi. Ehkä eteneminen vaatii ”diilintekijöiden” sijasta psykologista pelisilmää – kykyä hallita painetta ilman, että omat arvot murenevat prosessissa. Tätä roolitusta epäilen vahvasti.
  • Valta uskoo vain valtaa. Ja juuri se meiltä puuttuu.
  • Kun lähdemme Valkoiseen taloon tapaamaan Trumpia, hänelle on jo kerrottu, että olemme pieni, piskuinen valtio jossakin Euroopan koilliskulmalla, pärjäsimme Talvisodassa ja veljeilimme natsien kanssa. Tämän jälkeen hän voi koota sanaisesta arkustaan repliikit, joilla viihdyttää toimittajia neuvottelujen jälkeen, kehua itseään ja mitätöidä meidät.
HS 22.1.2026

Politiikka on  ihmisten välistä toimintaa, ja kun inhimillinen yhteys ja järki katkeavat, jäljelle jää vain fysiikkaa: painetta, tilaa ja voimaa.

Huomispäivä ei erotu trumpilaisessa maailmassa ainakaan sellaisena yhteisenä matkana, jossa jaetaan kokemuksia ja opitaan virheistä.