Tekijä: Kari Pääskynen

Piilevien sääntöjen maailma

Piilevien sääntöjen maailmaa voidaan avata. Apuna on Ludwig Wittgensteinin kielipelejä koskeva ajattelu. Ensimmäisessä jutussani piileviin sääntöihin kopsahdetaan kolmen luvun (1, 2 ja 3) avulla. Itsestäänselvyydet löytyvät. Toisessa jutussa kajoan julkisen ja yksityisen sosiaali- ja terveydenhuollon suhteisiin yhtenä suomalaisena kielipelinä.

Ensimmäinen juttu: Piilevien sääntöjen maailma.

Toinen juttu (tulossa)

Mika Aaltola on tarttunut kynään

Kun “maailma” alkaa toimia subjektina – huomioita erään geopoliittisen väitteen kielipelistä

Mika Aaltolan Savon Sanomissa 12.1.2026 ilmestyneessä lehtiartikkelissa todetaan:
“Maailma ei ole palaamassa kylmän sodan staattiseen asetelmaan. Se on siirtymässä uuteen, raaempaan vaiheeseen, jossa voima, painostus ja etupiirit ohjaavat politiikkaa enemmän kuin yhteiset säännöt.”

Lause on retorisesti tehokas. Se luo selkeän aikakausirajan, dramatisoi nykyhetken ja tarjoaa lukijalle helposti omaksuttavan tulkintakehyksen. Juuri siksi sitä on myös syytä tarkastella kriittisesti – ei niinkään sen poliittisten tarkoitusperien kannalta, vaan sen käyttämän kielen ja käsitteiden takia.

Ensimmäinen huomio koskee itse kohdetta: “maailma”. Maailma ei ole toimija. Se ei siirry, päätä, reagoi eikä ohjaa. Toimijoita ovat ihmiset, jotka edustavat valtioita, instituutioita, sotilaallisia organisaatioita ja jotka luovat ja ylläpitävät taloudellisia rakenteita ja jotka tuputtavat ja kannattavat erilaisia ideologioita — ja ihmiset kukin omissa oloissaan – keskenään ristiriitaisina, vaikuttavat miten milloinkin ja usein ennustamattomasti.

Kun “maailma” esitetään yhtenäisenä subjektina, syntyy metafyysinen (kumoutumattomaksi tarkoitettu?) kertomus, jossa monimutkainen historiallinen dynamiikka pelkistyy näennäisesti johdonmukaiseksi tahdoksi tai liikkeeksi. Tällainen kieli ei vain kuvaa todellisuutta, vaan rakentaa sitä. Teksti siis kutsuu sanomaan: ”Olen samaa mieltä!” Ei ole sattumaa, että juuri tämäntyyppinen puhetapa saa useimmat historiantutkijat varpailleen: se hämärtää toimijuuden, syy-seuraussuhteet ja yksityiskohtaisen tapahtumien tarkastelun.

Toinen ongelmakohta liittyy kylmän sodan luonnehdintaan “staattiseksi asetelmaksi”. Historiallisesti kylmä sota oli kaikkea muuta kuin staattinen tai rauhallisesti sääntöohjattu järjestelmä. Proxy-sodat (proxy-sota tarkoittaa sisällissotaa tai paikallista sotaa, johon ulkopuoliset valtiot ovat sekaantuneet tukien sodan vastakkaisia osapuolia). vallankaappaukset, ydinasekriisit, tiedustelusodat ja alueelliset konfliktit tekivät siitä jatkuvasti epävakaan ja usein äärimmäisen väkivaltaisen aikakauden – vaikka osa väkivallasta tapahtui suurvaltojen suorien rajojen ulkopuolella. Kun nykyhetkeä verrataan tähän yksinkertaistettuun menneisyyteen, syntyy retorinen kontrasti, joka helposti liioittelee nykytilanteen poikkeuksellisuutta. (Elämänvalheisiin ylipäänsä taitaa kuulua luulo, että nyt eletään murrosaikaa.)

Kolmanneksi käsite “raaka” on normatiivinen ja epämääräinen. Se herättää mielikuvia koventuneesta moraalista, sääntöjen murentumisesta ja hallitsemattomasta voimankäytöstä, mutta ei määrittele, millä mittareilla raakuutta arvioidaan. Onko nykymaailma raaempi kuin maailmansotien aika, siirtomaasodat, kylmän sodan proxy-konfliktit tai 1900-luvun ideologiset joukkoväkivallan muodot? Ilman täsmällisiä kriteerejä käsite jää retoriseksi vahvistimeksi, ei analyyttiseksi työkaluksi. Retorisena se houkuttelee samaan leiriin kirjoittajan kanssa.

Myös väite siitä, että voima, painostus ja etupiirit ohjaisivat politiikkaa “enemmän kuin yhteiset säännöt”, rakentaa keinotekoista vastakkainasettelua. Kansainvälisessä politiikassa säännöt ja valta eivät ole koskaan olleet toisistaan erillisiä. Instituutiot ovat aina heijastaneet valtasuhteita, ja voimankäyttö on usein tapahtunut sääntöjen nimissä tai niiden tulkinnan kautta. Kyse ei ole yksinkertaisesta siirtymästä normipohjaisuudesta voimapolitiikkaan, vaan jatkuvasta jännitteestä niiden välillä. Miten sääntöpohjainen järjestelmä on suojannut esimerkiksi saamelaisia valtion ja suuryritysten toimilta?

Tarkasteltu lause edustaa laajempaa kielipeliä, jossa maailma jaetaan selkeisiin aikakausiin, nykyhetki dramatisoidaan poikkeuksellisen vaaralliseksi ja monimutkaiset ilmiöt tiivistetään moraalisesti latautuneiksi iskulauseiksi. Tällainen puhetapa ei ole neutraalia kuvausta, vaan se ohjaa lukijan tulkintaa, odotuksia ja jopa poliittisia mieltymyksiä. Kun todellisuutta kuvataan väistämättömästi kovenevana ja sääntöjen ulkopuolelle ajautuvana, myös kovemmat vastatoimet alkavat tuntua luonnollisilta ja välttämättömiltä.

Kriittinen kysymys ei siis ole vain se, onko väite oikea tai väärä, vaan se, millaista todellisuutta se kielen tasolla tuottaa. Historiallinen ja yhteiskunnallinen ymmärrys edellyttää pidättyvyyttä metafyysisistä kokonaiskertomuksista ja suurellisista yleistyksistä. Mitä tarkemmin erittelemme toimijoita, intressejä, rakenteita ja ristiriitoja, sitä paremmin vältämme sen, että analyysi alkaa huomaamatta muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi.

Maailma ei “siirry” mihinkään. Me ihmiset, instituutiot ja yhteiskunnat toimimme – joskus viisaasti, usein ristiriitaisesti ja toisinaan vaarallisesti. Juuri siksi kielen huolellinen käyttö ei ole akateeminen hienostelu, vaan poliittisen ja historiallisen ymmärryksen perusehto.

Mika Aaltola on europarlamentaarikko (kok.), dosentti ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, joka työskenteli aiemmin Ulkopoliittisen instituutin johtajana.

Missä on uskosi?

”Sydämessäni olen päättänyt näin.”

Puhuja on ilmeisen vakavissaan, uskoo asiaansa eikä kaipaa vastaväitteitä. Entä sinun uskosi? Huomaatko, kuinka sanan ”usko” käyttö yhdistyy ”entä” sanaan ja (röyhkeään) sinutteluun ja luo monelle ihmiselle näkymän joko ylevästä tai kiusallisesta hengellisestä kysymyksestä. Jos usko on sydämeen asettunut, ihminen sydämistyy, mikäli joku suvaitsee käyttää hengellisen kuvaston sanoja hänen mielestään asiattomasti. Usko on tällainen sana. Samoin urheilutoimittajien käyttämä ”etsikkoaika”.

Kuka tahansa suomenkieltä osaava ymmärtää, että Sydämessäni olen päättänyt näin -lause viittaa uskonvarmuuteen. Ludwig Wittgenstein toteaa lakonisesti, että ”lauseen käyttö on sen merkitys”. Sydän on viety yhteyteen, jossa sillä ei ole tekemistä rytmihäiriöiden, aortan, verenpaineen eikä laskimolaajennusten kanssa. Sydän – siis sana – on otettu vahvistamaan sanojen vakuuttavuutta.

Turusta annetussa joulurauhan julistuksessa armorikkaan Herramme syntymäjuhlaa rauhoitetaan ei lempeän uskon keinunnassa vaan uhkaamalla kansalaisia kovilla rangaistuksilla.

Rikotaan sanan ”usko” käyttö. Silloin löydämme kielipelin, joka voi ekumeenisesti yhdistää huumorintajuisia kansalaisia ja pyytää mukaan ihmisiä, jotka eivät ole vielä vajonneet hengelliseen hurmioonsa.

Kuka voisi auttaa sanan rikkomisen puuhassa? Etsin järeää ja tunnettua sanantaitajaa. Hän on Martti Luther, uskonpuhdistajamme. Hän ei saarnoissaan puhunut tarpeesta käydä myönteisiä neuvotteluja eräiden mielipide-erojen tasoittamiseksi paavin kirkon kanssa vaan vaati ”perkeleellistä paavia siivoamaan pois anekaupan ja muut kirkkoa turmelevat perinnäistavat”.

Uskosta Luther saarnasi vahvasti. Siis sieluntilasta. Lähestymme hetkeä, jolloin tuo moniselitteinen sana ”usko” saa uudenlaisen käytön. Uutta käyttöä tarvitaan, jottei ”sieluntila” muuttuisi hengelliseksi yksinomaisuudeksi.

Ludwig Wittgenstein paljastaa tarkoin varjellun tiedon Filosofisia tutkimuksia teoksessaan, §589. ”Luther: Usko on vasemman nännin alapuolella.”

Ymmärrän oman postaukseni heiveröiseksi yritykseksi manata esiin keskustelua, jota ei käydä pelkästään poteroista, kuplista ja vallan siiloista käsin.

Postaus on happotesti. Jos se loukkaa lukijan pyhiä tunteita, odotan kiitollisena kommentointia oppiakseni uutta. Jos se ei liikauta mitenkään lukijaa, vaan lukija klikkaa jonnekin eteenpäin, olen käyttänyt lukijan aikaa ja omaa aikaani tyhmästi.

Mielekäs teksti ei ole vain sellainen, joka on tullut kirjoitetuksi vaan sellainen, jonka vierellä lukija ajattelee.

————————————————————————————

Lisätietoa: Ilmaus ei näytä olevan “irrallinen Luther-aforismi”, vaan (ainakin) kahdessa Lutherin saarnatekstin kohdassa esiintyvä paikannus-tyyppinen kielikuva (“ei ulkonaisessa elämässä, vaan vasemman nännin alla / vasemman rinnan kohdalla, sydämessä…”), jota Wittgenstein käyttää esimerkkinä siitä, miten puhumme “sisäisestä”.

1) Weimarer Ausgabe (WA) 37: saarna 27.12.1533, s. 248

Wittgenstein-kommentaarikirjallisuudessa Luther-lähteeksi annetaan:

“Es ligt nicht am euserlichen leben, sed unter dem lincken zitzen, das man wisse Christum esse Salvatorem.”

Tämä on juuri se kohta, josta “Der Glaube ist unter der linken Brustzitze” -tyyppinen tiivistys elää.

2) WA 52: Hauspostille (1544), “Vierte Predigt am heyligen Christag”, s. 63–64

Sama ajatus toistuu Lutherilla myöhemmin Hauspostillassa (jota usein pidetään vielä “selkeämpänä” vastineena Wittgensteinin muodolle):

“Denn das du ein Christ seyest und Gott wolgefallest, solches ist nicht am eusserlichen leben gelegen, sonder unter dem lincken zuzen und im hertzen …”

Miksi Wittgensteinillä muoto on “Glaube ist unter der linken Brustzitze”?

Wittgenstein näyttää käyttävän Lutherin saarnan ilmaisua tiivistettynä, aforistisena “sitaattina”. Tätä on kommentoitu PI:n selityksissä ja käännöskommenteissa niin, että viittaus on todennäköisesti juuri tuohon 27.12.1533 saarnaan (ja/tai sitä vahvistavaan Hauspostille-kohtaan). 

Hitaan ajattelun ja viisaan tulkinnan käsikirja

Hitaan ajattelun vaihtoehto on hökäisy. Viisaan tulkinnan vaihtoehto on harhaluulo.

Käytämme nopeaa ajattelua valtaosan päivästä. Sitä siis harjaannutaan tekemään tomerasti. Kuinka on hitaan ajattelun laita? Rakensin osan 1 Hitaan ajattelun ja tulkinnan käsikirjaa niin isolla antaumuksella, että ruuanlaitossa paloivat tekeleet pohjaan ja melkein unohdin sovittuja menoja.

Olen top-iloinen, jos näet vaivaa perehtyä tekstiin. Se nimittäin kajoaa meidän jokapäiväiseen kanssakäymiseemme lajitoveriemme parissa.

Klikkaa Hitaan ajattelun ja viisaan tulkinnan käsikirja – osa 1.

Säännöt ja 10 maailmaa

Kuinka syvällä olemme erilaisissa peleissä? Tämä tässä on kielipeli. Sen sääntö on: Aloita kysymyksellä.

Millä tavoin säännöt ja kymmenen erilaista maailmaa liittyvät kenties toisiinsa. Miksi tällainen teema juuri nyt? Ehkä osittain siksi, että Suomen talouden tilannetta pidetään vaihtoehdottomasti katastrofaalisena, että Ukrainan sota ei näytä loppuvan, että poliittiset päättäjät puhuvat kuten mekin toistemme ohi.

Klikkaa säännöt ja kymmenen maailmaa.