Kun “maailma” alkaa toimia subjektina – huomioita erään geopoliittisen väitteen kielipelistä

Lause on retorisesti tehokas. Se luo selkeän aikakausirajan, dramatisoi nykyhetken ja tarjoaa lukijalle helposti omaksuttavan tulkintakehyksen. Juuri siksi sitä on myös syytä tarkastella kriittisesti – ei niinkään sen poliittisten tarkoitusperien kannalta, vaan sen käyttämän kielen ja käsitteiden takia.

Ensimmäinen huomio koskee itse kohdetta: “maailma”. Maailma ei ole toimija. Se ei siirry, päätä, reagoi eikä ohjaa. Toimijoita ovat ihmiset, jotka edustavat valtioita, instituutioita, sotilaallisia organisaatioita ja jotka luovat ja ylläpitävät taloudellisia rakenteita ja jotka tuputtavat ja kannattavat erilaisia ideologioita — ja ihmiset kukin omissa oloissaan – keskenään ristiriitaisina, vaikuttavat miten milloinkin ja usein ennustamattomasti.

Kun “maailma” esitetään yhtenäisenä subjektina, syntyy metafyysinen (kumoutumattomaksi tarkoitettu?) kertomus, jossa monimutkainen historiallinen dynamiikka pelkistyy näennäisesti johdonmukaiseksi tahdoksi tai liikkeeksi. Tällainen kieli ei vain kuvaa todellisuutta, vaan rakentaa sitä. Teksti siis kutsuu sanomaan: ”Olen samaa mieltä!” Ei ole sattumaa, että juuri tämäntyyppinen puhetapa saa useimmat historiantutkijat varpailleen: se hämärtää toimijuuden, syy-seuraussuhteet ja yksityiskohtaisen tapahtumien tarkastelun.

Toinen ongelmakohta liittyy kylmän sodan luonnehdintaan “staattiseksi asetelmaksi”. Historiallisesti kylmä sota oli kaikkea muuta kuin staattinen tai rauhallisesti sääntöohjattu järjestelmä. Proxy-sodat (proxy-sota tarkoittaa sisällissotaa tai paikallista sotaa, johon ulkopuoliset valtiot ovat sekaantuneet tukien sodan vastakkaisia osapuolia). vallankaappaukset, ydinasekriisit, tiedustelusodat ja alueelliset konfliktit tekivät siitä jatkuvasti epävakaan ja usein äärimmäisen väkivaltaisen aikakauden – vaikka osa väkivallasta tapahtui suurvaltojen suorien rajojen ulkopuolella. Kun nykyhetkeä verrataan tähän yksinkertaistettuun menneisyyteen, syntyy retorinen kontrasti, joka helposti liioittelee nykytilanteen poikkeuksellisuutta. (Elämänvalheisiin ylipäänsä taitaa kuulua luulo, että nyt eletään murrosaikaa.)

Kolmanneksi käsite “raaka” on normatiivinen ja epämääräinen. Se herättää mielikuvia koventuneesta moraalista, sääntöjen murentumisesta ja hallitsemattomasta voimankäytöstä, mutta ei määrittele, millä mittareilla raakuutta arvioidaan. Onko nykymaailma raaempi kuin maailmansotien aika, siirtomaasodat, kylmän sodan proxy-konfliktit tai 1900-luvun ideologiset joukkoväkivallan muodot? Ilman täsmällisiä kriteerejä käsite jää retoriseksi vahvistimeksi, ei analyyttiseksi työkaluksi. Retorisena se houkuttelee samaan leiriin kirjoittajan kanssa.

Myös väite siitä, että voima, painostus ja etupiirit ohjaisivat politiikkaa “enemmän kuin yhteiset säännöt”, rakentaa keinotekoista vastakkainasettelua. Kansainvälisessä politiikassa säännöt ja valta eivät ole koskaan olleet toisistaan erillisiä. Instituutiot ovat aina heijastaneet valtasuhteita, ja voimankäyttö on usein tapahtunut sääntöjen nimissä tai niiden tulkinnan kautta. Kyse ei ole yksinkertaisesta siirtymästä normipohjaisuudesta voimapolitiikkaan, vaan jatkuvasta jännitteestä niiden välillä. Miten sääntöpohjainen järjestelmä on suojannut esimerkiksi saamelaisia valtion ja suuryritysten toimilta?

Tarkasteltu lause edustaa laajempaa kielipeliä, jossa maailma jaetaan selkeisiin aikakausiin, nykyhetki dramatisoidaan poikkeuksellisen vaaralliseksi ja monimutkaiset ilmiöt tiivistetään moraalisesti latautuneiksi iskulauseiksi. Tällainen puhetapa ei ole neutraalia kuvausta, vaan se ohjaa lukijan tulkintaa, odotuksia ja jopa poliittisia mieltymyksiä. Kun todellisuutta kuvataan väistämättömästi kovenevana ja sääntöjen ulkopuolelle ajautuvana, myös kovemmat vastatoimet alkavat tuntua luonnollisilta ja välttämättömiltä.

Kriittinen kysymys ei siis ole vain se, onko väite oikea tai väärä, vaan se, millaista todellisuutta se kielen tasolla tuottaa. Historiallinen ja yhteiskunnallinen ymmärrys edellyttää pidättyvyyttä metafyysisistä kokonaiskertomuksista ja suurellisista yleistyksistä. Mitä tarkemmin erittelemme toimijoita, intressejä, rakenteita ja ristiriitoja, sitä paremmin vältämme sen, että analyysi alkaa huomaamatta muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi.

Maailma ei “siirry” mihinkään. Me ihmiset, instituutiot ja yhteiskunnat toimimme – joskus viisaasti, usein ristiriitaisesti ja toisinaan vaarallisesti. Juuri siksi kielen huolellinen käyttö ei ole akateeminen hienostelu, vaan poliittisen ja historiallisen ymmärryksen perusehto.

Mika Aaltola on europarlamentaarikko (kok.), dosentti ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, joka työskenteli aiemmin Ulkopoliittisen instituutin johtajana.