”Sydämessäni olen päättänyt näin.”
Puhuja on ilmeisen vakavissaan, uskoo asiaansa eikä kaipaa vastaväitteitä. Entä sinun uskosi? Huomaatko, kuinka sanan ”usko” käyttö yhdistyy ”entä” sanaan ja (röyhkeään) sinutteluun ja luo monelle ihmiselle näkymän joko ylevästä tai kiusallisesta hengellisestä kysymyksestä. Jos usko on sydämeen asettunut, ihminen sydämistyy, mikäli joku suvaitsee käyttää hengellisen kuvaston sanoja hänen mielestään asiattomasti. Usko on tällainen sana. Samoin urheilutoimittajien käyttämä ”etsikkoaika”.
Kuka tahansa suomenkieltä osaava ymmärtää, että Sydämessäni olen päättänyt näin -lause viittaa uskonvarmuuteen. Ludwig Wittgenstein toteaa lakonisesti, että ”lauseen käyttö on sen merkitys”. Sydän on viety yhteyteen, jossa sillä ei ole tekemistä rytmihäiriöiden, aortan, verenpaineen eikä laskimolaajennusten kanssa. Sydän – siis sana – on otettu vahvistamaan sanojen vakuuttavuutta.
Turusta annetussa joulurauhan julistuksessa armorikkaan Herramme syntymäjuhlaa rauhoitetaan ei lempeän uskon keinunnassa vaan uhkaamalla kansalaisia kovilla rangaistuksilla.
Rikotaan sanan ”usko” käyttö. Silloin löydämme kielipelin, joka voi ekumeenisesti yhdistää huumorintajuisia kansalaisia ja pyytää mukaan ihmisiä, jotka eivät ole vielä vajonneet hengelliseen hurmioonsa.
Kuka voisi auttaa sanan rikkomisen puuhassa? Etsin järeää ja tunnettua sanantaitajaa. Hän on Martti Luther, uskonpuhdistajamme. Hän ei saarnoissaan puhunut tarpeesta käydä myönteisiä neuvotteluja eräiden mielipide-erojen tasoittamiseksi paavin kirkon kanssa vaan vaati ”perkeleellistä paavia siivoamaan pois anekaupan ja muut kirkkoa turmelevat perinnäistavat”.
Uskosta Luther saarnasi vahvasti. Siis sieluntilasta. Lähestymme hetkeä, jolloin tuo moniselitteinen sana ”usko” saa uudenlaisen käytön. Uutta käyttöä tarvitaan, jottei ”sieluntila” muuttuisi hengelliseksi yksinomaisuudeksi.
Ludwig Wittgenstein paljastaa tarkoin varjellun tiedon Filosofisia tutkimuksia teoksessaan, §589. ”Luther: Usko on vasemman nännin alapuolella.”
Ymmärrän oman postaukseni heiveröiseksi yritykseksi manata esiin keskustelua, jota ei käydä pelkästään poteroista, kuplista ja vallan siiloista käsin.
Postaus on happotesti. Jos se loukkaa lukijan pyhiä tunteita, odotan kiitollisena kommentointia oppiakseni uutta. Jos se ei liikauta mitenkään lukijaa, vaan lukija klikkaa jonnekin eteenpäin, olen käyttänyt lukijan aikaa ja omaa aikaani tyhmästi.
Mielekäs teksti ei ole vain sellainen, joka on tullut kirjoitetuksi vaan sellainen, jonka vierellä lukija ajattelee.
————————————————————————————
Lisätietoa: Ilmaus ei näytä olevan “irrallinen Luther-aforismi”, vaan (ainakin) kahdessa Lutherin saarnatekstin kohdassa esiintyvä paikannus-tyyppinen kielikuva (“ei ulkonaisessa elämässä, vaan vasemman nännin alla / vasemman rinnan kohdalla, sydämessä…”), jota Wittgenstein käyttää esimerkkinä siitä, miten puhumme “sisäisestä”.
1) Weimarer Ausgabe (WA) 37: saarna 27.12.1533, s. 248
Wittgenstein-kommentaarikirjallisuudessa Luther-lähteeksi annetaan:
“Es ligt nicht am euserlichen leben, sed unter dem lincken zitzen, das man wisse Christum esse Salvatorem.”
Tämä on juuri se kohta, josta “Der Glaube ist unter der linken Brustzitze” -tyyppinen tiivistys elää.
2) WA 52: Hauspostille (1544), “Vierte Predigt am heyligen Christag”, s. 63–64
Sama ajatus toistuu Lutherilla myöhemmin Hauspostillassa (jota usein pidetään vielä “selkeämpänä” vastineena Wittgensteinin muodolle):
“Denn das du ein Christ seyest und Gott wolgefallest, solches ist nicht am eusserlichen leben gelegen, sonder unter dem lincken zuzen und im hertzen …”
Miksi Wittgensteinillä muoto on “Glaube ist unter der linken Brustzitze”?
Wittgenstein näyttää käyttävän Lutherin saarnan ilmaisua tiivistettynä, aforistisena “sitaattina”. Tätä on kommentoitu PI:n selityksissä ja käännöskommenteissa niin, että viittaus on todennäköisesti juuri tuohon 27.12.1533 saarnaan (ja/tai sitä vahvistavaan Hauspostille-kohtaan).