— Päivää!
— Päivää!
— Millainen elämänkohtalo teillä on ollut?
— Eikö sana ”kohtalo” liity johonkin (muka) ennaltamäärättyyn?
— Usein. Uskotteko sellaiseen?
— Kun jotakin tärkeää, vakavaa ja suurta sattuu, voi puhjeta ajatus, että tämän piti näin sattua, tämä oli kohtalo tai ainakin kohtalon sormi.
— Ilmeisesti ette jäänyt tuon uskomuksen valtaan?
— En. Mutta silloin syntyy yhteys sanaan ”Kaitselmus”. Uskoville tulee ehkä mieleen Jumalan tahto tai Allahin tahto tms.
— Isä meidän -rukouksessa on outo ilmaus: ”äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta”. Tämä tuo mieleeni kuvitellun hahmon, joka juonii kanssamme, koettelee meitä, saattaa erilaisiin kiusauksiin. Tai sattumuksiin, joissa näemme kohtalon sormen. Jaakobin kirjeessä Uudessa Testamentissä tulkinta on toinen: me itse, meidän himomme ja halumme johdattavat kiusauksiin. En tiedä, mitä uskoa.
— Kuinka on, onko elämänkohtalollanne jokin yhteys tällaisiin ei-näkyviin voimiin?
— Jos olisi, minulle olisi myös tuttu huoli: pääsenkö taivaaseen, olenko pelastettu.
— Jos tuollainen huoli vaivaa, alkaa ymmärtää, miksi uskotaan Jeesukseen, joka sovitti syntimme.
— Eikö tuollaisen uskomuksen takana piile julma jumala, joka arpoo tai valitsee pelastettavat?
— Jaakobin kirjeestä löysin seuraavan ajatuksen: ”Usko ei ole joka miehen…”
— Palataanpa elämänkohtaloon. Ensimmäinen ajatukseni erilaisissa tilanteissa on ”no, näin piti (varmaan) sattua”. On se jonkinlaista kohtalonuskoa.
— Jos mieleen putkahtaa epäily omaa itseä kohtaan, se voi helposti kääntyä kohtalonuskoksi eli fatalismiksi: ”Minulle käy aina näin”, ”Ei minusta ole siihen”.
— Jos puhutaan elämänkohtalosta, sehän viittaa johonkin koko elämää koskevaan, yhtenäiseen selitykseen. ”Minun kohtaloni on ollut…”
— Kun ihminen kuolee, ja jos hänestä kirjoitetaan muistokirjoitus, on tavallista nostaa esiin ne teot, jotka luonnehtivat hänen hyvää elämäänsä, eivät hänen huonoa elämänkohtaloaan.
— Kun ihminen elää, hän voi iskostaa itsensä huonoon elämänkohtaloon. Tunnemme hänet sen jälkeen valittajana, itseensä keskittyneenä hyväksymisen kerjääjänä.
— Katteeton uskomus on paras: uskomme, että meillä on ennalta ajateltu, upea elämä elettävänä, siitähän todistavat varallisuus, hyvä asema ja toisten arvostus.
— Äänensävysi oli kirpeän ironinen, ei lainkaan kade tai katkera!
