— Päivää!
— Päivää!
— Millainen elämänkohtalo teillä on ollut?
— Eikö sana ”kohtalo” liity johonkin (muka) ennaltamäärättyyn?
— Usein. Uskotteko sellaiseen?
— Kun jotakin tärkeää, vakavaa ja suurta sattuu, voi puhjeta ajatus, että tämän piti näin sattua, tämä oli kohtalo tai ainakin kohtalon sormi.
— Ilmeisesti ette jäänyt tuon uskomuksen valtaan?
— En. Mutta silloin syntyy yhteys sanaan ”Kaitselmus”. Uskoville tulee ehkä mieleen Jumalan tahto tai Allahin tahto tms.
— Isä meidän -rukouksessa on outo ilmaus: ”äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta”. Tämä tuo mieleeni kuvitellun hahmon, joka juonii kanssamme, koettelee meitä, saattaa erilaisiin kiusauksiin. Tai sattumuksiin, joissa näemme kohtalon sormen. Jaakobin kirjeessä Uudessa Testamentissä tulkinta on toinen: me itse, meidän himomme ja halumme johdattavat kiusauksiin. En tiedä, mitä uskoa.
— Kuinka on, onko elämänkohtalollanne jokin yhteys tällaisiin ei-näkyviin voimiin?
— Jos olisi, minulle olisi myös tuttu huoli: pääsenkö taivaaseen, olenko pelastettu.
— Jos tuollainen huoli vaivaa, alkaa ymmärtää, miksi uskotaan Jeesukseen, joka sovitti syntimme.
— Eikö tuollaisen uskomuksen takana piile julma jumala, joka arpoo tai valitsee pelastettavat?
— Jaakobin kirjeestä löysin seuraavan ajatuksen: ”Usko ei ole joka miehen…”
— Palataanpa elämänkohtaloon. Ensimmäinen ajatukseni erilaisissa tilanteissa on ”no, näin piti (varmaan) sattua”. On se jonkinlaista kohtalonuskoa.
— Jos mieleen putkahtaa epäily omaa itseä kohtaan, se voi helposti kääntyä kohtalonuskoksi eli fatalismiksi: ”Minulle käy aina näin”, ”Ei minusta ole siihen”.
— Jos puhutaan elämänkohtalosta, sehän viittaa johonkin koko elämää koskevaan, yhtenäiseen selitykseen. ”Minun kohtaloni on ollut…”
— Kun ihminen kuolee, ja jos hänestä kirjoitetaan muistokirjoitus, on tavallista nostaa esiin ne teot, jotka luonnehtivat hänen hyvää elämäänsä, eivät hänen huonoa elämänkohtaloaan.
— Kun ihminen elää, hän voi iskostaa itsensä huonoon elämänkohtaloon. Tunnemme hänet sen jälkeen valittajana, itseensä keskittyneenä hyväksymisen kerjääjänä.
— Katteeton uskomus on paras: uskomme, että meillä on ennalta ajateltu, upea elämä elettävänä, siitähän todistavat varallisuus, hyvä asema ja toisten arvostus.
— Äänensävysi oli kirpeän ironinen, ei lainkaan kade tai katkera!
Moriens.
Ystäväni totesi, että vanhetessaan viisastuu, mutta ikävää ettei enää kysytä mielipidettä. Pohdinta kaiken tarpeettoman, pinnallisen ja vaikuttamisen välttämisestä purkautuu johonkin pyrkimykseen ja suorittamiseen. Itse kiinnostuin kulttuurisista vaikutteista ja sidoksita, jotka taustalla ohjaavat valintoihin ja päätöksiin. Maalasin kuvia.
Esimerkiksi uskonnolliset opetukset ja riippuvuudet pyörivät elämänmenoa ohjailevien ”ohjelmien” taustalla ”käyttöjärjestelmän” tavoin.
– Oletko jo kuullut, että jumala on kuollut? Rankka kysymys on Nietzschen kirjasta ”Näin puhui Zarathustra”. (Tässä kohtaa pitäisi alkaa soida Straussin op. 30 Also sprach Zarathustra.) Vaikeasti lähestyttävä satavuotias kirja ei ole opillinen tiekartta, mutta on niin tuoreen syvällinen tai tyrmäävän haastava, että siitä on pohdiskelijan vaikea päästä irti. Kirja tangeeraa monia sinun kysymyksiäsi.
Hei Lasse! Kiitokset kommentistasi. Se on monitasoinen ja kiehtova lukukokemus. Nyt juuri minua kiinnostavat maalaamasi kuvat. Voiko ja miten nähdä niitä? Sait minut miettimään, millaiset säännöt (Wittgenstein, kielipelit) vaikuttavat siihen elämänkatsomukseen, jota voi pitää omana ”käyttöjärjestelmänä”. Tämä ajatus veikin Nietzschen ajatusmaailmaan. Olen ainakin toistaiseksi käsittänyt kysymykset Jumalasta kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta lähestyn kysymyksiä ihmettelemällä, millaisten sääntöjen pohjalta kysymyksiä tulkitaan (esim. ”Vain ja ainoastaan kirkolliskokoukset voivat määritellä Jumalan oikein”). Jos sääntöjen viidakosta ja hierarkiasta selviää vielä taapertamaan ihmisten ilmoille, on mahdollista toisaalta tehdä popperilainen (Karl Popper) erottelu. Silloin kysymykset Jumalasta tai jumalista johtavat kumoutumattomiin käsityksiin eli niistä ei voida tiedon varmuuden näkökulmasta väitellä kuten kumoutuvista empiirisistä ”totuuksista”. Vastaukset Jumalaa koskeviin kysymyksiin ovat siis uskomisen ja luottamisen maailmaa. (Tästä herää mieleeni jälleen ajatus matkailusta eri maailmoissa, mutta siitä joskus toiste.)
Ajatuksesi valintojen taustalla vaikuttavista kulttuurisista vaikutteista ja sidoksista voivat näköjään johtaa hyvin erilaisiin kokemuksiin, sinulla maalaamiseen. Tästä prosessista haluan tietää lisää.
Jos edellä kuvaamani tapa ajatella Jumalaa koskevista kysymyksistä vaikuttaa pätevältä, kuinka suhtautua ovien suista ja joskus kaduilta tuttuun uteluun: Oletko uskossa? Tästä kysymyksestä taitaa alkaa labyrintti, jonne astua, mutta joutumatta umpikujaan.