Paine purettu pois?

Siis mikä paine?

”Pahin paine on purettu pois”, presidentti Alexander Stubb sanoo Helsingin Sanomille 21.1.2026.

Trump sanoi Davosissa, ettei USA ota Grönlantia väkivalloin. (Niin puhuu suuri valtiojohtaja, joka hallitsee herrasmiestavat ja diplomatian eikun oikukkaan ja muista piittaamattoman väkivaltaisuutensa).

Tuo Stubbin ilmaisu!

Tunnettu painekokemus ovat ilmavaivat. Miten niiden paine puretaan?

Painekattilan paineventtiili on hieman tukossa. Paine nousee. Juuri viime hetkellä käännetään venttiiliä ja vaarallisen korkea paine purkautuu.

 

Kun ihmistä riepotellaan kunnolla, paljastuu hänen paineensietokykynsä. 

Nyt esillä on riittävä määrä erilaisia kokemuksia paineesta. 

Mitään kovin tärkeää ei ole vielä tullut esiin. 

On aika kysyä, mikä täsmälleen purkautui Davosissa.

Mikä purkautui Davosissa?

Stubb kertoi medialle, että onneksi toiseksi pahin skenaario (siis tulevaisuuden käsikirjoitus) ei toteutunut (Stubb: hyvä, paha, ruma). Rumin olisi ollut USA:n sotilaallinen interventio Grönlantiin. Toiseksi pahin on uusien tullien asettaminen maille, jotka ovat solidaarisia Grönlannille ja Tanskalle.

Stubb toteaa lisäksi, ettei tilanne ole ohi. Huomio on oikea, kun ajattelee, mitä Trump puhui Davosissa (halveksintaa Eurooppaa kohtaan) ja mitä hän kirjoitti sitä ennen vastauksessaan Alexin ja Jonaksen neuvottelukutsuun. Ville Similä kirjoittaa Helsingin Sanomissa 22.1.2026 (Trump repi maailman rikki, A6):
”Viesti oli niin tyrmistyttävän lapsellinen, että kaikkien Trumpin kanssa viettämiemme vuosien jälkeen moni epäili sitä parodiaksi”.  Similä kuittaa: ”On turha yrittää selittää Trumpille yhtään mitään.” Kun Nobelin palkintoa ei tullut, rauha ei kiinnosta. Niin Trump todellakin kirjoitti.

Mihin paine itse asiassa kohdistuu?

Jos ihmisellä (esimerkiksi Trumpilla) olisi megalomaniaksi nimetty diagnoosi, tietäisimme, ettei mikään lopulta tule riittämään. Trumpin luoma paine vaihtelee, mutta ei hellitä. Silti paine ei kohdistu sääntöpohjaiseen arvoyhteisöön, jonka sanotaan olevan hajoamassa. Paine ei kohdistu valtioihin, vaan niiden poliittisiin johtajiin. Siis ihmisiin, jotka viestittelevät (vimmatusti) keskenään ja tekevät valintoja. 

Jotakin on kadonnut. Arvoyhteisö, jossa asioista neuvotellaan diplomatian keinoin. Tilalle on tullut paineita luova johtaja, joka näkee muut osapuolet diilien kohteina ja tekijöinä. Paine kohdistuu luottamuksen ja yhteistoiminnan varaan rakentuvaa sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen. Trump onnistuu hajottamaan rivit, tilalle tulevat ahnaasti etuja haalivat vallantavoittelijavaltiot. Heitä on jo ilmaantunut.

Davosissa Trump vähensi Naton pääsihteerin Mark Rutten painetta viittaamalla keskusteluihin tämän kanssa. HS: Trump sanoo keskustelleensa keskiviikkona Naton pääsihteerin kanssa. Keskustelua hän kuvailee ”erittäin tulokselliseksi”.

William Shakespearen Macbeth -näytelmän sitaatti tulee mieleen, kun paineita aiheuttavaa Yhdysvaltojen presidenttiä ja tämän toimintaa arvioidaan: ”Se on hullun loru, täynnä ääntä, vimmaa, tarkoitusta vailla.” Paine kohdistuu niihin, jotka luokitellaan heikoiksi. Se muuttaa kansainvälisen politiikan hienostuneesta pelistä koulupihan kiusaamisdynamiikaksi.

Joissakin teksteissä Trumpin toimintaa on verrattu perheväkivaltaa käyttävään mieheen. Vältän psykologisointia. Riittää, kun tiedämme joitakin oleellisia faktoja tulkitsemalla hänen toimintaansa.

1. Trumpin päätökset eivät ole yksityiskohtien osalta ennalta arvattavissa mutta suuri linja on lähes varma: Make America Great Again.
2. Hän pyörtää päätöksensä, jos poliittinen paine on riittävä.
3. Hän tarvitsee koko ajan kehumista.
4. Hänen on pakko olla liikkeessä koko ajan vaatimassa, muuttamassa ja käskemässä.

Paine ja purkautuminen

Mitä valtioiden johtajat ja neuvottelijat eivät voi tehdä? Vastaus tähän kysymykseen paljastaa jotakin.

Stubb ja hänen kollegansa olisivat voineet sanoa Davosissa: Kävimme neuvottelut ja niiden tuloksena sovimme…. 

Sen sijaan johtajat kuuntelivat puolitoista tuntia itsekehua, mitätöintiä ja uhkauksia, ja toimittajat kommentoivat valtiojohtajia: ”he haukkoivat henkeään ja voihkivat Trumpin puheen jälkeen, ”…Suomen presidentti … nousi seisomaan kasvoiltaan tuhkanharmaana” (HS 22.1.2026). YLE:n uutisten mukaan Yhdysvaltain Maga-liikkeen johdossa ei pidetty siitä, että Stubb totesi ”Kyllä”, kun häneltä kysyttiin, pystyykö Eurooppa puolustamaan itseään.

(Pidän Stubbin lehdistötilaisuudessa esittämää Suomen puolustuskyvyn kuvausta ylimitoitettuna, vaikka minutkin muiden ikäloppujen ohella kutsuttaisiin aseisiin.)

Hän myös totesi, Trumpin puheen jälkeen, että ”katastrofi Grönlannissa on vältetty”.

Millaisessa tilanteessa sanomme: katastrofi on vältetty? Kun auto-onnettomuus juuri ja juuri vältettiin. Kun tulipalopesäke saatiin sammumaan ennen leviämistä. Kun aseellinen yhteenotto saatiin rajoitetuksi ajoissa. Mitä tämä kertoo Trumpin diplomatiasta, johon presidentti Stubb reagoi?

Mitä tiedämme nyt?

Tiedämme, että Yhdysvaltoja johtaa epävakaasti käyttäytyvä painekattila, johon kukaan valtiojohtaja tai toimittaja ei suhtaudu kuin vuorovaikutuksessa olevaan ihmiseen. Painekattilaa yritettiin viime vuonna säätää (kehumalla Trumpia), mutta vaikutus oli lyhytaikainen. 

Tiedämme toisenkin asian. Jos totean Trumpin painekattilaksi enkä tolkulliseksi vastapuoleksi, maalaan itseni nurkkaan. Luokittelen hänet miltei oikeustoimikelvottomaksi. Luokittelu estää pääsemästä eteenpäin. 

Kuinka eteenpäin?

Kysymys on polttava juuri nyt. Jos vastapuoli (Trump) on ”oikeustoimikelvoton” painekattila, perinteinen diplomatia on tullut tiensä päähän. Kuvaan kolmea, aika hataraa mahdollisuutta.

• Radikaali rehellisyys: Onko aika lopettaa teeskentely? Jos ”on turha selittää mitään”, pitäisikö Euroopan ja Suomen siirtyä mielistelydiplomatiasta (kehumisesta) täydelliseen strategiseen autonomiaan? Jos kysymykseen vastataan myönteisesti, vastaan astelee järeä haaste: riittääkö aika, joka tarvitaan strategisen autonomian luomiseen.
• Uuden kielen luominen: Tarvitsemme uuden tavan puhua politiikasta. Jos vanhat termit (neuvottelu, yhteisymmärrys) eivät päde, tarvitsemme sanoja, jotka kuvaavat tätä uutta diileihin perustuvaa todellisuutta ilman, että tuhkanharmaa epätoivo lamauttaa meidät. Tuskin sentään tähän tapaan: Euroopan johtajat repivät perseensä, kun kuuntelivat Trumpin paskanjauhamista Davosissa.
• Roolitus: Jos Trump tarvitsee kehumista ja poliittista vastapainetta, diplomatia muuttuu teatteriksi ja psykologiaksi. Ehkä eteneminen vaatii ”diilintekijöiden” sijasta psykologista pelisilmää – kykyä hallita painetta ilman, että omat arvot murenevat prosessissa. Tätä roolitusta epäilen vahvasti.
• Valta uskoo vain valtaa. Ja juuri se meiltä puuttuu.
• Kun lähdemme Valkoiseen taloon tapaamaan Trumpia, hänelle on jo kerrottu, että olemme pieni, piskuinen valtio jossakin Euroopan koilliskulmalla, pärjäsimme Talvisodassa ja veljeilimme natsien kanssa. Tämän jälkeen hän voi koota sanaisesta arkustaan repliikit, joilla viihdyttää toimittajia neuvottelujen jälkeen, kehua itseään ja mitätöidä meidät.

Politiikka on  ihmisten välistä toimintaa, ja kun inhimillinen yhteys ja järki katkeavat, jäljelle jää vain fysiikkaa: painetta, tilaa ja voimaa.

Huomispäivä ei erotu trumpilaisessa maailmassa ainakaan sellaisena yhteisenä matkana, jossa jaetaan kokemuksia ja opitaan virheistä.