Tutkimusväite
Sosiaalinen kiinnittyminen ennustaa sijaiskodin onnistuminen
Kyse on Teorian, Havainnon ja Tulkinnan suhteesta.
On olemassa sosiaalisen kiinnittymisen teorioita, jotka saattavat selittää joukon tekemiämme havaintoja lasten elämästä ja toiminnasta sijaiskodeissa. Palaan joihinkin teoreettisiin yleistyksiin lopussa. Teemme yleistyksen. Sen mukaan sijaiskodin kasvatusympäristö, vuorovaikutussuhteet ja arjen kokemukset ovat olleet lasten kannalta suotuisia, jos lapset kokevat olevansa kotonaan, turvassa ja voivansa hyvin. Riittääkö tämä? Ei. Selitys löytyy kiintymyssuhdeteoriasta.
Kun asetamme oletuksen: sijaiskodit ovat onnistuneet, jos lasten sosiaalinen kiinnittyminen on tapahtunut (edellä kuvatulla tavalla), voimme lähteä tutkimaan, pitääkö oletus paikkansa. Onko asia näin? Tuskinpa, sillä meitä ohjaa nyt teoriaan tukeutuva tavoite vakuuttaa, että asia on juuri niinkuin oletimme. Kiintymyssuhdeteoria vie edemmäs.
Vaihdetaan näkökulmaa
Jätetään sijaiskodit hetkeksi. Asetan kolme kysymystä.
Montako kertaa nopalla pitää heittää, että saisi nopan arvoksi kuutosen? Entä kuinka monta kertaa on heitettävä, jotta saisi kahdella nopalla yhtä aikaa kuutosen? Otan vastauksen puheeksi lopuksi.
Entä kuinka monta kertaa pitää elää, jotta voisi sanoa oppimiskokemustensa perusteella, että on onnistunut elämässään?
Entä montako kertaa on koetettava keskustella kaverin kanssa, jotta riitojen sijaan ymmärtäisimme toisiamme?
Kuinka monta kertaa pitää elää? Kysymys edellyttää päättelyä, jossa yhdistyvät usko jälleensyntymiseen ja käsitys hyvästä elämästä. Voidaan vaikkapa pohtia:
Mitä on hyvä elämä ja mitä huono?
Vaikuttaako tapani elää siihen, millaiseksi synnyn seuraavassa elämässä?
Miten on mahdollista, että kokemukseni nykyisestä elämästä siirtyy opiksi ja ojennukseksi seuraavaan elämään?
Kysymys ”Kuinka monta kertaa pitää elää?” johtaa myös päätelmään, että voin itse vaikuttaa omaan kohtalooni.
Teoria: jälleensyntymisoppi.
Havainto: eettisesti kestävä tapa elää.
Tulkinta: jonkinlainen Osiriksen vaaka?
Kysymys ”Montako kertaa on koetettava keskustella kaverin kanssa…” vaatii monen eri kysymyksen pohdintaa:
Miksi riitaannuimme?
Mikä oli oma osuuteni riidan syntymiseen?
Mikä saa minut ajattelemaan, että toinen osapuoli on riidan aiheuttaja?
Milloin ja miten ja missä asioissa meidän on löydettävä yhteisymmärrys?
Kysymykset vaikuttavat fiksuilta. Mutta ne ovat teknisiä. Oleellinen puuttuu. Se näkökulma, josta lähestyn kaveria ja riitaa synnyttäviä asioita. Mikä olisi se näkökulma, joka auttaisi lähestymään toista osapuolta viisaalla tavalla? Tämä kysymys vaatii ensin huomiota. Ja vastaus johtaa päätelmään siitä, kuinka toimia neuvottelussa.
Palataan sosiaalisen kiinnittymisen näkökulmaan
Kuinka vuorovaikutussuhteet ja sijaiskodin ilmapiiri selittävät sijaiskotien onnistumista?
Tämä kysymys on vailla omistajaa. Kenen intressi on kysymyksessä? Rahoittajan, sijaiskodin omistajan, työntekijän, lasten, tutkijan? Kun kysymme, miten sijaiskotien onnistuminen tunnistetaan, eri intresseistä löytyy erilaisia vastauksia. Jos löydämme vastauksen, esimerkiksi leppoisan ja virikkeisen arjen, emme vielä tavoita suoraa yhteyttä tutkittavaan kysymykseen.
Jätän kysymyksen avoimeksi. Arvaukseni on, että ihmisen kasvamisen tapahtuma on niin monitahoinen, monikerroksinen ja vaikeaselkoinen, ettei joitakin mietoja korrelaatioita syvemmälle päästä. Vastaus jää avoimeksi. Vai jääkö?
Mikä siis neuvoksi? Jos olemme lasten hoitajia, kasvattajia tai sijaiskodin omistajia, saatamme turvautua yksinkertaiseen päätelmään: jokainen meistä tarvitsee kunnioitusta, arvostusta, rakkautta ja huolenpitoa. Loput voimme jättää…
Niin, mihin loput voi jättää. Yksi jättää itse kunkin omaehtoisen kehittymisen ja kasvun varaan, toinen Jumalansa huomaan, kolmas…
Teoria: käsitys kasvun ilmapiirin ja vuorovaikutussuhteiden vaikutuksesta lapsen kehitykseen.
Havainto: lasten kokemukset ja elämänkohtalot.
Tulkinta: vaikka suurin osa jää salaisuudeksi, joitakin arvauksia voimme tehdä sijaiskotien merkityksestä lasten nykyisen ja myöhemmän elämän suhteen?
Palataan nopanheittoon.
Teoria: todennäköisyyttä koskeva matemaattinen teoria.
Havainto: nopanheitot ja tulokset
Tulkinta: todennäköisyyslaskennan ja tosiasiallisten tulosten vastaavuus, laskennallisesti 6 ja 6 yhdistelmä vaatii 36 heittoa.
Ja lopuksi kajoamme kiintymyssuhdeteoriaan.
Teoreettinen näkökulma
Sosiaalinen kiinnittyminen (attachment) on yksi keskeisimmistä selittävistä tekijöistä sijaishuollon onnistumisessa – ehkä keskeisin, kun tarkastellaan sekä sijoituksen pysyvyyttä että lapsen psykososiaalista kehitystä sijoituksen aikana ja sen jälkeen. Luin joskus kauan sitten John Bowlbyn teoksen The Attachment teemasta. (Löysin pokkariversion Akateemisesta kirjakaupasta. Kysymykseni oli, kuinka pitkäksi aikaa voimme jättää äskettäin syntyneen esikoispoikamme muiden hoivaan. Kirjan tietojen perusteella teimme päätelmän ja sitten päätöksen: peruimme matkasuunnitelmamme.)
Teoreettinen pohja
Bowlbyn ja Ainsworthin kiintymyssuhdeteoria lähtee siitä, että lapsi rakentaa varhaisessa vuorovaikutuksessa sisäisen toimintamallin siitä, onko toinen ihminen saatavilla, luotettava ja turvallinen. Sijaishuoltoon tulevilla lapsilla tämä malli on usein vahingoittunut – ehkä toistuvan laiminlyönnin, väkivallan tai epäjohdonmukaisen hoivan seurauksena. Tästä syntyy paitsi turvattomia, usein vältteleviä sekä mahdollisesti kaoottisia kiintymyssuhteita, joita saatetaan havaita sijaishuollossa useammin kuin väestössä keskimäärin.
Mikä on sijaisvanhemman tehtävä? Se ei ole vain teknisen hoivan ja turvallisen ympäristön tarjoaminen. Sijaisvanhemman vastuulla on toimia korjaavana kiintymyskokemuksena – tarjota turvallinen kalliopohja (secure base, Ainsworth) tilanteessa, jossa lapsen aiemmat kokemukset ihmissuhteista ovat täynnä pettymyksiä, turvattomuutta ja laiminlyöntejä. Lapsi saattaa testata, vetäytyä tai käyttäytyä tavoilla, jotka näyttävät hylkäävän juuri sen hoivan, jota hän tarvitsisi – tämä on kiintymyssuhdeteorian klassinen paradoksi kaoottisessa, disorganisoituneessa kiinnittymisessä.
Havaintoja tutkimuskirjallisuudesta
- Sijoitusten purkautumisriski korreloi voimakkaasti lapsen kiinnittymisvaikeuksien vakavuuden kanssa. Van IJzendoornin ja kollegoiden meta-analyysit ovat osoittaneet, että turvattoman/disorganisoituneen kiinnittymisen lapset kokevat useammin sijoitusten katkeamisia, mikä puolestaan syventää kiinnittymisvaikeutta – kierre on itseään vahvistava.
- Sijaisvanhemman oma kiintymysmalli (heijastuskyky, ”reflective functioning”) ennustaa sijoituksen onnistumista paremmin kuin monet rakenteelliset tekijät (esim. sijaisperheen koko, tulot). Vanhemman kyky tulkita lapsen käytöstä kiintymystarpeen ilmauksena – ei ”pahantahtoisuutena” – on keskeinen suojaava tekijä.
- Moninkertaiset sijoitukset ovat itsessään riskitekijä: kunkin siirron myötä lapsen malli ”ihmissuhteet ovat väliaikaisia ja katoavia” vahvistuu, mikä tekee seuraavasta kiinnittymisestä vaikeampaa.
- Terapeuttisesti orientoituneet sijaishuollon mallit ovat osoittaneet, että kiinnittymistä voi korjata myös myöhemmässä lapsuudessa, mutta se vaatii tietoista, toistuvaa ja johdonmukaista sensitiivistä vuorovaikutusta – ei riitä, että olosuhteet ovat ”hyvät”.
Päätelmä: pelkkä ”hyvä” sijaiskodin ilmapiiri ei riitä, esimerkiksi lapsen kehuminen voi pikemminkin lisätä epävarmuutta ja turvattomuutta sekä rakentaa normatiivista hyvän käyttäytymisen mallia.
Sijaiskodin lasten omat kokemukset
Helsingin Sanomat (HS 20.9.2026, B7-B9) teki jutun sijaiskotien lapsista. Sijoitetut Jonne, Janina ja Fanniina kertovat kokemuksistaan. Ne vahvistavat oletuksia, joita kiintymyssuhdeteoriassa on esitetty.
Jonne: ”Olin ujo ja sulkeutunut, ja kesti aikansa, ennen kuin uskalsin pyytää porukoilta mitään, saati kiukutella. Turva rakentui pikkuhiljaa…”
Läsnä oleva kohtaaminen
Tässä kohtaa oma kiinnostukseni Martin Buberin kohtaamisfilosofiaan tarjoaa mielenkiintoisen tulkintakehyksen: kiintymyssuhdeteoria kuvaa mekanismin, jonka kautta Ich-Du -kohtaaminen joko mahdollistuu tai estyy. Disorganisoitunut kiinnittyminen voidaan tulkita tilana, jossa lapsi ei kykene kohtaamaan toista Sinänä – toinen jää funktionaaliseksi, ennakoimattomaksi ”Es:ksi”, jota on hallittava tai vältettävä. Sijaisvanhemman tehtävä vaatii Buberin aidon kohtaamisen paikan, jossa sijaisvanhemmalla on kykyä pysyä läsnä olevana ja vastaanottavana, vaikka toinen ei (vielä) kykene vastaamaan samalla tavalla – kohtaaminen ei riipu symmetriasta: jos sinä, niin minä, koska et sinä, en minäkään, jos minä, niin sinunkin pitää.
Toinen tulkinnallinen taso koskee sitä, että ”onnistuminen” sijaishuollossa mitataan usein käyttäytymisen tai koulumenestyksen kautta, mutta kiintymyssuhdeteoria kehottaa katsomaan syvemmälle: näennäisesti ”onnistunut” sijoitus (ei häiriökäyttäytymistä, hyvä koulunkäynti) voi peittää alleen välttelevän kiinnittymisstrategian, jossa lapsi on oppinut olemaan vaatimatta mitään – mikä ei ole terveen kiinnittymisen merkki, vaan sopeutumisstrategia, joka voi kostautua myöhemmin esimerkiksi aikuisiän ihmissuhteissa.