Oletin tutkimustyössäni, että Suomen ulkopolitiikan perustavoitteena oli saavutetun riippumattoman aseman säilyttäminen Neuvostoliiton taholta kohdistuvaa uhkaa vastaan. Rakensin vuosien 1924-1928 ulkopolitiikan suuntavaihtoehdoista mallin. Sitä kuvaan seuraavaksi.
Maan tulevaisuus pyrittiin aluksi siloittamaan Saksan tuella. Yritys romuttui. Myös balttilaissuuntaus osoittautui huonoksi ratkaisuksi, sillä ei ollut suurvaltojen siunausta eikä kotikentän tukea. Vuoden 1922 jälkeen yhteydet Skandinaviaan alkoivat rakentua ei vähiten vuosisataisten perinteiden varaan. Viilentyvän, mutta vakiintuneeseen ulkopolitiikkaan kuuluneen reunavaltioyhteistyön ja Skandinavian suuntauksen käynnistyminen miellettiin uudenlaiseksi ulkopoliittiseksi ratkaisuksi: sekä — että -linjaksi. Toimintaohjelmassa oli Hamletin ongelman makua. Skandinavian-suuntausta oli vaikea käynnistää eikä kuuluvuus pohjoismaiseen valtioryhmään ollut selviö, reunavaltiolinjalla ei voitu edetä liian kiinteään yhteistoimintaan ja samaistumista Baltiaan pyrittiin välttämään.
Sekä-että -linjan [vastannee BC1-vaihtoehtoa kuvassa] valintaan vaikuttivat seuraavat tekijät.
Ensimmäisen maailmansodan seurauksena oli Itämeren rannikolle syntynyt useita pikkuvaltioita. Itämeren alueen status quo pyrittiin sinetöimään sopimusteitse (A1), mikä edellytti Baltian maiden, Puolan ja Skandinavian valtioiden ja Suomen välistä yhteistoimintaa.
Neuvostoliiton uhkan vuoksi reunavaltioyhteistyö (B) koettiin määrätyillä aloilla elintärkeäksi. Suomesta luotava kuva maailmalla edellytti Skandinavian-suhteiden © vakiinnuttamista.
Suomen geopoliittinen sijainti tulkittiin siten, että maamme oli (BC1) luonnostaan välittäjänä molempien valtioryhmittymien välillä.
Molempien valtioryhmien välisen kiinteän turvallisuuspoliittisen yhteisön (BC1) syntymisen arveltiin saavan länsivaltojen hyväksymisen. Taustalla oli Ranskan suosittama cordon sanitaire -ohjelma sekä Englannin kiinnostus Itämeren tilannetta kohtaan (Ab).
Kansainliiton (A, Aa) piirissä laaditut suunnitelmat järjestön koneiston toiminnaksi hyökkäyksen tapahtuessa edellyttivät suhteiden kehittämistä molempiin valtioryhmiin.
Sillanrakentajan osan käytännöllispoliittiset seuraukset olisivat olleet suhteiden kiinteyttäminen reunavaltioihin ja Skandinavian maihin sekä molempien valtioryhmien lähentäminen toisiinsa. Suomi olisi toisin sanoen toiminut integroitumisen sydänalueena ja tuloksena olisi ollut pluralistinen turvallisuusyhteisö. Käytännössä toimintatavoite ilmeni presidentin suorittamina valtiovierailuina, pyrkimyksinä päästä erilaisiin sopimusjärjestelyihin sekä yhteistyönä Kansainliitossa. Sopimustie (A1) ei vienyt tuloksiin. Presidentti Relanderin suunnitelmat eivät toteutuneet. Integraatiopyrkimyksessä ei päästy seuraavista syistä tulokseen:
1. Suurvaltojen politiikka oli suunnitelmien ja integraatiokehityksen esteenä (Ab). Neuvostoliitto ja Saksa vastustivat Suomen yhteistyötä reunavaltioiden ja Puolan kanssa. Englanti oli vain negatiivisesti kiinnostunut Itämeren tilanteesta. Ranska ei mahdollisesta myönteisyydestään huolimatta tukenut suunnitelmia aktiivisesti. Suurvaltojen taholta annettiin useissa yhteyksissä ymmärtää, että Suomen suuntautuminen Skandinaviaan olisi vaihtoehdoista paras (C2).
2. Valtioryhmien ja Suomen turvallisuuspoliittiset etunäkökohdat ja tavoitteet poikkesivat liian suuresti toisistaan. Tarvetta yhteisön muodostamiseksi ei esiintynyt.
3. Integraatiokehityksen sydänalueena Suomi oli sotilaallisesti, taloudellisesti ja poliittisesti liian heikko yksikkö.
4. Valtioryhmien välillä oli liian suuri kuilu erilaisen kulttuurin, historiallisen kehityksen ja taloudellisen aseman vuoksi. Jo Ruotsin ja Suomen poliittisen yhteistyön kehittäminen kohtasi esteitä näiden tekijöiden vuoksi.
5. Hallitustason yhteistyö oli valtioryhmien välillä vähäistä. Yhteisiä kysymyksiä, jotka eivät liittyneet turvallisuuspolitiikkaan, oli niukalti. Kaupalliset suhteet eivät kehittyneet niin, että integraatio talous- ja kauppapolitiikan alalla olisi lähtenyt käyntiin.
6. Suomen ulkopoliittinen johto ei ollut täysin yksimielinen ulkopoliittisten tavoitteiden asettelussa. Välittäjän aseman ohella erityisesti Skandinavian suuntauksen ja puolueettomuuspolitiikan kannattajat korostivat Suomen erikoisasemaa, joka merkitsi erottumista Baltiasta ja samaistumista Skandinaviaan.”
Olen tarkastellut ulkopolitiikan linjauksia sadan vuoden takaa ja siteerannut nuoren, kokemattoman opiskelijan tulkintoja 55 vuoden takaa. Kirjoitin tutkimuksen syvän suomettumisen aikaan. Aikaa varjosti vuonna 1968 tapahtunut Tshekkoslovakian miehitys. Neuvostoliiton aggressiivinen politiikka perustui Breshnevin oppiin.
Vastaa