Silmäilen kirjaa. Jotkut puhuvat siitä Kirjana.
Olen kohdannut sen kauan sitten monta kertaa. Aina alleviivauksiin saakka. Ensimmäisellä kerralla en tiennyt, että se olit sinä. Nyt tuntuu samalta kuin silloin.
Huomaan, ettei sinua kiinnosta keskustelu. Haluat, että syvennyn ja teen huomioita. Kaikki on entisessä järjestyksessä: Vanhasta siirrytään uuteen, kirja kirjalta, luku luvulta ja jae jakeelta. Saan omituisen kokemuksen. Näen Mooseksen vuorelta mittaamattoman kauas Johanneksen ilmestyksiin. Välissä on uskonsotia, kiivaita väittelyjä ja rovioita.
Kumpi kirjoittaa juuri nyt. Sinä mieleeni kuin vahatauluun jo ammoin hylkäämiäni uskomuksia vai minä, joka käärin ympärillesi epäilysten seittejä. Osaat tehdä minut syylliseksi kuten osasit pian tutustumisemme jälkeen. Minun kriittinen pohdintani virisi vasta kauan sen jälkeen, kun päähenkilösi oli hylännyt minut. En hänen mielestään kelvannut hänen vainioilleen töihin.
Huomaan, kuinka preesens, täällä ja nyt olo tunkeutuu imperfektiin, alkaa kiertää menneisyyteen jäänyttä majakkaa.
— Sinut on valittu edustamaan oikeaa tapaa uskoa, kokea ja tulkita. Minusta tehtäväsi on kohtuuton, sillä olet kauan sitten eläneiden ihmisten omissa kulttuureissaan muovaama tekstisikermä. Tämä tulkintani estää minua ymmärtämästä sinua muulla tavoin, esimerkiksi jonakin henkilökohtaisena keskustelukumppanina.
— Olen sinulle kiteytynyt kimpale, paikoilleen jähmettynyt verkko, monien tekopyhästi ohittama ja arvostama maailmankirja. Entäpä jos olenkin liike sinun sielussasi, sinun vaikeiden kysymystesi vastaus?
— Sellaiseen liikkeeseen tarvittaisiin uskoa. Sinä et usko minuun. Kerrot monessa kohdassa, miten pahoja me ihmiset olemme.
— Olet kirjoittanut itseesi monen tunnetun profeetan ja apostolin huomiot. Tunnistatko, miksi ne saavat vastakaikua, miksi liike jatkuu sinussa, ethän muuten olisi tässä kanssani!
— Minä en usko sinuun, jos uskolla tarkoitetaan heittäytymistä rotkon yli odottavien käsien varaan. Niinhän Søren Kierkegaard kuvaa suhdettaan sinuun Pelko ja vavistus -teoksessaan. Toisessa, hengellisiin lauluihinkin päässeessä tekstissä olemme ”Jumalan kämmenellä”. Ja ne, jotka tätä korostavat, löytävät perusteet sinulta.
— Olet siis liikkunut merkityksien maailmassa juuri tuohon paikkaan, jota kuvasit. Yhden käsikirjoituksen mukaan palaat itkien takaisin, mikä on toinen mahdollisuus?
— En tiedä. Minua huolestuttaa tietysti oma takertumiseni yhteen tulkintaan. Kiitän palautteesta. Erityisesti minua kuitenkin huolestuttaa kirjaimellinen tulkinta sanomisistasi. Sodan, sorron ja väkivallan oikeuttaminen: Joosuan kirja. Vain yhtenä esimerkkinä monista.
— Olen valikoima kirkkoisien hyväksymiä tekstejä. Tämä epäilyttää minua. Ajattelen liikettä kahden sanattomuuden välillä. Valitun tekstin kirjoittaja ei löydä oikeita sanoja. Lukija ei onnistu sanoittamaan suhdettaan tekstiin, sen kertomuksiin ja hahmoihin.
— Silloinhan liike on värjyvä, alati muutoksessa ja karttaa takertumista vain yhteen, oikeaksi julistettuun tulkintaan.
— Noin voi ajatella. Jokainen kirjoittaa minusta oman versionsa. Mitä tämä merkitsee?
— Ehkä itse kukin sisäistää joitakin tärkeitä ajatuksia, soveltaa niitä kenties elämässään, käyttää niitä toimintansa perusteena ja joskus ikävä kyllä lyömäaseena toisia ihmisiä vastaan.
— Luenta on siis eettisesti ladattu. Mitä tarkoittavat silloin vapaus ja vastuu?