Kun PISA-tulokset ilmestyivät, koulutuspoliitikko N.N. puhui tarpeesta ”tuottaa nykyistä parempaa oppimista”. Ja kyllä, tämä on hallinnon ja johtamisteknologian kieltä, ei kasvamaan saattamisen ja oppimisen mysteerin kieltä.
”Oppimisen tuottaminen” on mielestäni vakava väärinkäsitys. Tarkastelen oppimista toisesta näkökulmasta.
”Oppimisen tuottaminen”
TUNNISTAN OPPIMISENI: Mistä voi tietää, että on oppinut jotakin?
Tiedän
-
-
- Mitä en tämän jälkeen enää voi ajatella samalla tavalla kuin ennen?
- Mitä tiedän tästä asiasta?
- Miten tiedän tämän asian?
- Mikä on tämän asian merkitys?
- Miten otan tämän asian esille, mukaan, huomioon, käyttöön?
- Millä tavalla koettelen tietämystäni asiasta?
- Millä tavalla tarkistan tietojani asiasta?
- Miten käyn tästä asiasta keskustelua?
- Miten jäsennän tätä asiaa ja sitä koskevaa tietämystä yhdessä toisten kanssa?
- Miten varmistan tätä asiaa koskevien tietojen ja tietolähteiden luotettavuuden?
- Miten yhdistän tämän asian omaan elämääni?
- Miten ja milloin tunnistan, etten tiedä?
-
Kysymyksistä seuraa keskeinen päätelmä: Voiko toinen ihminen tuottaa minussa oppimisen – vai voiko hän vain järjestää olosuhteita, joissa minä voin oppia?
Voidaan kuvata kaksi erilaista kielipeliä:
| Pedagoginen kielipeli | Tuotannollis-hallinnollinen kielipeli |
| oppilas oppii | osaamista tuotetaan |
| opettaja opettaa | koulutus tuottaa osaamista |
| oppimiskokemus | oppimistulos |
| ymmärtäminen | osaamisen saavuttaminen |
| dialogi | prosessi |
| opettaja–oppilas | tuottaja–oppija |
| kasvaminen | osaamisen karttuminen |
| sivistys | osaamispääoma |
| opetus | interventio / väline |
| arviointi | mittaus |
| oppimisvaikeus | poikkeama / tukitarve |
| koulu yhteisönä | koulutusorganisaatio |
Tuotannollis-hallinnollisessa kielipelissä ei ole mitään ”väärää”, kielipeliä tarvitaan toki. Ongelma syntyy siitä, että tätä kielipeliä sovelletaan oppimiseen eikä koulutuksen organisointiin.