Katkeruudesta
Katkeruus alkaa yksinkertaisesta havainnosta: todellisuus ei vastaa odotuksia. Kuvittelen hetken, että todellisuus on liikkumaton järkäle, johon kohdistan toiveeni. Kun toive ei toteudu, syntyy poikkeama – ja siinä poikkeamassa katkeruus saa muotonsa.
Mutta mitä jos järkälettä ei olekaan? Mitä jos todellisuus ei ole valmis kappale, vaan jotain, joka rakentuu vasta siinä, että koen, tulkitsen ja ajattelen? Silloin myös odotukset ovat osa samaa rakennelmaa. Ja katkeruus – se ei ole pelkkä reaktio maailmaan, vaan seuraus tavasta, jolla olen maailman itselleni tehnyt.
Selkein katkeruus ei lopulta kohdistu ulkomaailmaan, vaan itseen. En täyttänyt odotuksia, joita minuun kohdistettiin – tai joita itseeni kohdistin. Huomaan olevani se, joka en halunnut olla. Se tuntuu enemmän kuin epäonnistumiselta; se tuntuu virheeltä omassa olemisessa.
Katkeruus ei synny tyhjästä. Se rakentuu havainnoista, tulkinnoista ja hiljaisista päätelmistä. Jostakin tulee mitta, jota vasten itseä verrataan. Ja kun mitta ei täyty, syntyy tunne, joka on yhtä aikaa terävä ja vaikeasti nieltävä.
Silti jää kysymys: missä tämä kaikki tapahtuu? Millaisessa todellisuudessa nämä mittaukset, odotukset ja pettymykset ylipäätään ovat mahdollisia? Ehkä en koskaan pääse sen perille. Ehkä riittää, että huomaan rakentavani sitä koko ajan.
Aloitin katkeruudesta. Nyt huomaan, että se, joka tästä kirjoitti, on jo hieman etääntynyt. Katkeruus jäi hetkeksi paikalleen – mutta kirjoittaja jatkoi matkaa.