1986

Aikuiskasvatuslehdessä 2/1986 minua haastateltiin tietoisen pedagogiikan ideasta. Toimin Suomen Nuoriso-opiston rehtorina. Kun haastattelun muuttaa esseemäiseksi jutuksi, pääsemme käsiksi jutun ideoihin:

Kari Pääskynen – suomalaisen aikuiskasvatuksen outo lintu

Jännite tiedostetaan

Aikuiskasvatuksen kentällä Kari Pääskynen näyttäytyi 1980-luvulla omaleimaisena ja keskustelua herättävänä ajattelijana. Häntä pidettiin jopa “intomielisenä”, osin siksi, että hän toi vapaan sivistystyön piiriin suunnittelun ja päätöksenteon menetelmiä, joita oli totuttu näkemään lähinnä liike-elämässä. Kritiikin mukaan tällaisia järjestelmiä siirrettiin vapaaseen sivistystyöhön ilman riittävää pohdintaa niiden taustalla olevista arvoista ja ihmiskäsityksistä.

Pääskynen ei kuitenkaan nähnyt asiaa näin yksioikoisesti. Hänen mukaansa liike-elämän ja vapaan sivistystyön suunnittelujärjestelmien taustalla olevat ihmis- ja yhteiskuntakuvat voivat kyllä olla erilaisia, mutta toimintaympäristön todellisuus on molemmissa sama. Sekä liike-elämässä että vapaassa sivistystyössä tuotetaan koulutus- ja sivistyspalveluja havaittujen tarpeiden perusteella. Olennaista on Pääskysen mielestä se, että kansalaisopistot, työväenopistot ja kansanopistot etsisivät paljon aktiivisemmin myös sellaista koulutustarvetta, joka on olemassa mutta vielä uinuvana. Juuri tällainen perusteellinen tehtävän etsintä voisi hänen mielestään muuttaa koko opistokentän kuvaa merkittävästi.

Kari Pääskynen, vuonna 1946 syntynyt filosofian kandidaatti, toimi vuodesta 1973 lähtien Suomen Nuoriso-opiston rehtorina. Hänen johdollaan oppilaitoksesta kehittyi monipuolinen aikuiskoulutuksen paikka, jossa oli tarjolla muun muassa suunnittelua ja päätöksentekoa, tietokonepedagogiikkaa, kirjoittamista sekä nuoriso- ja kulttuuritoimintaa. Hän ei siis tyytynyt vain hallinnoimaan oppilaitosta, vaan pyrki kehittämään myös sen pedagogista ja yhteiskunnallista tehtävää.

Innovaatiot tähtäimessä, ei joko-tai -ajattelu

Pääskynen katsoi, että innovaatiot omaksutaan Suomessa usein ensin elinkeinoelämässä, sitten jossain määrin valtionhallinnossa ja vasta viiveellä vapaan sivistystyön piirissä. Hänen mukaansa vaarana on, että opistot alkavat omaksua jotakin suunnittelujärjestelmää vasta siinä vaiheessa, kun muualla siitä jo luovutaan. Tästä seuraa helposti jopa parinkymmenen vuoden jälkijättöisyys.

Tilanne oli hänen mielestään muuttumassa muutenkin. Aiemmin opistot saattoivat toimia melko turvallisesti, koska niillä oli yhteiskunnassa uutuusarvoa: lähes kaikelle tarjonnalle löytyi opiskelijoita. 1980-luvulla ne olivat kuitenkin yhä selvemmin kilpailutilanteessa kaupallisten vaihtoehtojen kanssa. Kamppailtiin siitä, kuka saa täyttää ihmisten vapaa-ajan. Tässä tilanteessa opistoilla oli hänen mukaansa kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä suoraan kilpailuun mukaan tai etsiä oma arvopohjansa ja toimia sen mukaisesti. Näiden välinen jyrkkä joko–tai-asetelma ei kuitenkaan houkutellut häntä. Pääskynen uskoi kompromissiin: sivistyslaitosten tuli omaksua uusi, ajankohtainen arvopohja ja etsiä sen suunnassa relevantteja koulutustarpeita, jotka palvelevat sekä suomalaista yhteiskuntaa että kunkin oppilaitoksen omaa tiedostettua toimintaideaa. Näin ne voisivat vastata myös kaupallisen tarjonnan haasteeseen parhaalla mahdollisella tavalla.

Tässä ajattelussa suunnittelumenetelmät eivät olleet itsetarkoitus. Jos vapaa sivistystyö omaksuisi liike-elämässä kehitettyjä suunnittelujärjestelmiä, mutta yhdistäisi ne omaan arvoperustaansa, se voisi Pääskysen mukaan vaikuttaa aiempaa tehokkaammin suomalaiseen kulttuuriin. Samalla hän esitti provosoivan kysymyksen: pitäisikö yhteiskuntasuunnittelu jättää kokonaan insinööreille, jotka sitä hänen mielestään tuolloin hallitsivat?

Lineaarisella ajattelulla tavoitetaan vain pieni osa todellisuudesta

Pääskysen käsitys suunnittelusta poikkesi myös tavanomaisesta lineaarisesta ajattelusta. Hänen mukaansa ihmisillä on taipumus käsitellä vain pientä osaa todellisuudesta, kun taas suunnittelujärjestelmät voivat auttaa näkemään suuremman kokonaisuuden ja löytämään siitä olennaisuudet sekä erikoisuudet. Tavallisesti suunnittelu mielletään vaihe vaiheelta eteneväksi lineaariseksi prosessiksi, mutta Pääskynen puolusti assosiatiivista, spiraalimaisesti tasolta toiselle etenevää suunnittelutapaa. Hänen mielestään lineaarisuuteen turvaudutaan usein siksi, ettei ihmisille ole kehittynyt riittäviä valmiuksia keksivään ja ongelmanratkaisevaan ajatteluun. Inhimillinen ajattelu on hänen mukaansa parhaimmillaan juuri assosiatiivista, luovaa ja ongelmia ratkovaa.

Subjekti – objekti -erottelu — löydä itsesi, löydä luovuutesi

Tällainen puhe saattoi kuulostaa teoreettiselta, jopa etäiseltä kansan- ja kansalaisopistojen arkeen nähden. Pääskysen oma selitys oli, että hänen suunnittelusysteemissään yhdistyivät länsimaisen ajattelun piirteet ja itämaisesta filosofiasta saadut vaikutteet. Käytännössä tämä tarkoitti hänen mukaansa ennen kaikkea sitä, ettei oppijaa tai oppijaryhmää tulisi kohdella objektina. Hän pyrki samaistumaan oppijaan niin pitkälle kuin mahdollista: opettaja ja oppija olivat hänen mukaansa saman kankaan eri puolia. Tämä lähestymistapa asettui vastakkain perinteisen länsimaisen subjekti–objekti-jaottelun kanssa.

Kun asia kiteytettiin niin, että kyse on ihmisten auttamisesta löytämään oma itsensä ja luovuutensa, Pääskynen hyväksyi tämän määritelmän mielellään. Hänen mukaansa perusajatus on juuri siinä, että ihminen löytää itsensä, tulee tietoiseksi omasta maailmastaan sekä siihen sisältyvistä arvoista ja valintamahdollisuuksista. Hän piti jopa hieman hämmentävänä sitä, että hänen täytyi kurssilla ohjata ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan, vaikka heillä olisi mahdollisuus tehdä se muutenkin.

Peitteen poistaminen — miten ymmärtää oppimisen mysteeri?

Tämä liittyi myös hänen käsitykseensä oppimisesta. Pääskynen suhtautui kriittisesti ajatukseen, jonka mukaan koulutuksen tavoitteena olisi jokin kouluttajan ennalta määrittelemä käyttäytymisen muutos. Hänen omana pyrkimyksenään oli auttaa oppijoita ja ryhmiä tulemaan tietoisiksi niistä muutoksista, joita he itse haluavat elämässään saada aikaan. Hän ei halunnut tarjota valmista viisasten kiveä, vaan auttaa ihmistä poistamaan peitteen oman ajattelunsa ja omien mahdollisuuksiensa päältä. Tästä syystä häntä ei lopulta kiinnostanut niinkään se, oppivatko kurssilaiset tietyn hänen käyttämänsä suunnittelumallin, vaan se, alkavatko he tehdä työtä itsensä kanssa ja käynnistää henkilökohtaisia muutossuunnitelmia.

Kohti yhteisöllistä oppimista

Henkilökohtainen muutos oli hänen mukaansa kaikkien muiden muutosten välttämätön, joskaan ei riittävä ehto. Tällainen henkilökohtainen prosessi voi käynnistää yhteisöllisen oppimisen. Siksi Pääskynen määritteli suunnittelun lopulta yhteisölliseksi oppimisprosessiksi. Tämän prosessin aikana etsitään ja löydetään yhteisiä arvoja, valinnanmahdollisuuksia, erilaisuuksia ja ristiriitoja. Oikein toteutettuna prosessi voi hänen mukaansa olla paitsi palkitseva myös terapeuttinen. Siinä ei ole mitään siitä väsähtäneisyydestä, joka usein leimaa perinteistä kokouskeskeistä suunnittelua.

Irti muutoshysteriasta

Pääskynen suhtautui varauksellisesti myös muutoshysteriaan. Vaikka yhteiskunnan muutosnopeus hänen mukaansa oli kasvanut, hän ei pitänyt terveenä sitä, että ihminen elää jatkuvassa muutosahdistuksessa. Hänen tulkintansa mukaan tällainen hysteria voi olla merkki siitä, että ihminen yrittää paeta itseään, jotakin sellaista itsessään, mitä hän ei kykene hyväksymään. Vaikka ihmisen tehtävä on etsiä elämälleen tarkoitusta ja osallistua yhteiskuntaa muovaaviin muutoksiin, ei pidä sortua ajattelemaan, että juuri oma aika olisi ainutlaatuisen poikkeuksellinen.

Suhtautuminen tietoon ja tietoisuuteen

Yksi kiinnostava piirre Pääskysen ajattelussa oli myös suhtautuminen tietoon ja tietoisuuteen. Hän ei pitänyt olennaisena sitä, että ihminen tulisi tietoiseksi kaikesta mahdollisesta. Tärkeämpää oli tulla tietoiseksi siitä, kuka itse on. Tämän kautta tarkentuu samalla myös kuva toisista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Hän torjui myös ajatuksen, että hänellä olisi jokin vastaus kaikkeen. Jos hän joskus vaikutti siltä, se johtui pikemminkin hänen laajasta kokemuksestaan ja tietovarannostaan niissä aihepiireissä, joista hän koulutti.

Tietoinen pedagogiikka vs kognitiivinen pedagogiikka

Vähitellen Pääskysen ajattelu siirtyi suunnittelukoulutuksesta kohti sitä, mitä hän kutsui tietoiseksi pedagogiikaksi. Hän totesi itsekin, että juuri näin oli tapahtunut: se, mitä hän ajatteli kasvatuksen alan suunnittelusta, oli nyt sanottu tietoisen pedagogiikan käsittein. Samalla hän kuitenkin korosti, että hänen oma käsityksensä tietoisesta pedagogiikasta muuttui ja täsmentyi koko ajan.

Miksi sitten puhua tietoisesta pedagogiikasta eikä esimerkiksi kognitiivisesta pedagogiikasta? Pääskysen mukaan kognitiivinen didaktiikka on sinänsä hyvä lähestymistapa, mutta se jättää liian vähälle huomiolle ihmisen elämyksellisen kyvyn kokea ja oppia uutta. Tietoisessa pedagogiikassa hän pyrki ottamaan huomioon elämyksellisen potentiaalin lisäksi mielikuvaoppimisen sekä heuristisen ongelmanratkaisun aineksia. Hän ei myöskään ajatellut, että yksi pedagoginen suuntaus voisi korvata kaikki muut. Eri aikuisdidaktisilla suuntauksilla on hänen mukaansa omat pätevyysalueensa, ja niitä voidaan myös yhdistellä. Opetusteknologinen suuntaus palvelee esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa, omaehtoisuudelle rakentuva lähestymistapa sopii vapaan sivistystyön kentälle, ja kognitiivinen didaktiikka toimii hyvin yhteiskunnallisissa aineissa.

Tietoista pedagogiikkaa voidaan hänen mielestään hyödyntää erityisesti silloin, kun valmiita opetussuunnitelmia ei ole ja kun opettaja todella kykenee ottamaan huomioon ohjaamansa ryhmän lähtökohdat. Tässä on kuitenkin myös raja: missä loppuu opettajan ammatillinen pätevyys, siinä loppuu myös tietoisen pedagogiikan mahdollisuus. Menetelmä vaatii opettajalta enemmän kuin mihin koulutus tavallisesti antaa valmiuksia.

Ei mustaa pedagogiikkaa, jossa tunteita ei saa ilmaista

Pääskynen tunnusti myös, ettei termi “tietoinen pedagogiikka” ollut välttämättä kovin onnistunut. Sen tarkoitus ei ollut tehdä oppijasta mahdollisimman tietävää tai informoitua. Tarkoitus oli ennen kaikkea auttaa oppijaa tai oppijaryhmää tulemaan tietoiseksi omista lähtökohdistaan sekä niihin liittyvistä elämyksistä ja tuntemuksista. Näin pedagogiikka ei tee tietoiseksi vain todellisuuden osista, vaan pyrkii lähestymään yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä kokonaisuutena. Samalla siihen sisältyy ajatus siitä, että ihminen on kutsuttu muuttamaan näitä ilmiöitä ihmisen parhaaksi. Tietoinen pedagogiikka rohkaisee myös tunteiden huomioon ottamiseen ja ilmaisemiseen. Sen vastakohtana Pääskynen piti sellaista “mustaa pedagogiikkaa”, joka kieltää omien tunteiden ilmaisemisen ja huomioon ottamisen.

Pelkkä kirja ei hänen mukaansa kuitenkaan riitä. Vaikka hän oli kirjoittanut tietoisen pedagogiikan oppikirjan, todellinen muutos syntyy vasta silloin, kun kirja, lähiohjaus ja tehtävät muodostavat kokonaisuuden. Lisäksi muiden kurssilaisten emotionaalinen tuki on tärkeä osa prosessia. Muutos ei ole vain tiedollinen vaan myös kokemuksellinen ja yhteisöllinen.

Työyhteisöistä

Työyhteisöjen merkitys nousi Pääskysen ajattelussa muutenkin esiin. Hän kertoi viihtyvänsä Suomen Nuoriso-Opistossa ennen kaikkea erinomaisen työilmapiirin vuoksi. Moniin työyhteisöihin tutustuneena hänellä oli käsitys, että suomalaisissa työpaikoissa, myös vapaan sivistystyön piirissä, on runsaasti tulehtumia. Tällaiset pitkään selvittämättä jäävät ongelmat vievät ihmisiltä elämäniloa ja kuluttavat valtavasti energiaa, joka olisi muuten käytettävissä työhön ja muuhun elämään. Siksi sekä työntekijöiden että työnantajien tulisi hänen mukaansa suhtautua vakavasti työpaikkailmapiirin kysymyksiin.

Työ muuttuvan itseni kanssa

Lopulta keskustelu kääntyi myös Pääskysen omaan persoonaan. Hän ei pitänyt itseään guruna eikä arvostanut sellaisia määritelmiä, vaikka niitä hänestä esitettiinkin. Hän sanoi mittaavansa itseään aivan toisenlaisilla mittareilla. Ajatus fanijoukosta tai “fun clubista” pikemminkin hirvitti häntä. Hän kuvasi itseään ihmiseksi, joka on jatkuvasti itselleen elävä ongelma ja joka tekee joka päivä työtä itsensä kanssa. Hän viittasi traumaattisiin kokemuksiin ja ajatteli, että juuri kriisien ja traumojen läpikäyminen voi lisätä ihmisen ajatuksen voimaa. Tässäkin näkyy hänen ajattelunsa ydin: ihmisen ei pidä rakentaa valmista kuvaa itsestään eikä jäädä sen vangiksi, vaan hänen on jatkuvasti tehtävä työtä oman tietoisuutensa, rajojensa ja mahdollisuuksiensa kanssa.

Suunnittelu ei ole hallintaa vaan oppimista

Tällaisena Kari Pääskynen näyttäytyy suomalaisen aikuiskasvatuksen kentässä poikkeuksellisena hahmona. Hän ei tyytynyt tekniseen suunnitteluun, mutta ei myöskään torjunut sitä. Hän ei uskonut pelkkään tiedon siirtämiseen, vaan korosti tietoisuutta, kokemusta, tunteita, luovuutta ja yhteisöllistä oppimista. Hänen ajattelussaan suunnittelu ei ollut hallintaa vaan oppimista, eikä pedagogiikka ollut vain didaktiikkaa vaan koko ihmisen ja yhteisön muuttumisen mahdollisuus.

Keskustelukumppanini kommentoi

Nyt on vuosi 2026. Miten ajatukseni ovat pysyneet tai muuttuneet noista ajoista? Vastaajana on keskustelukumppanini, jonka kanssa olemme aika perusteellisesti kajonneet moniin keskeisiin kysymyksiin.

Keskustelukumppanini kommentti:

Ensiksi: siirtymä lineaarisesta ajattelusta kohti kerroksista, assosiatiivista ja prosessimaista ajattelua.
Haastattelussa korostuu vastustus puhtaasti lineaarista suunnittelua kohtaan ja sen sijaan puhutaan “assosiatiivisesta, spiraalimaisesti tasolta toiselle etenevästä suunnittelutavasta”. Tämä on hyvin lähellä sitä, miten olet kanssani hahmotellut ilmiöitä viiveinä, risteävinä kehkeytymisinä, nelikenttinä ja prosesseina, joissa ei kuljeta vain A:sta B:hen vaan useiden tasojen kautta. Se resonoi myös sen kanssa, että olet pohtinut kausaalisuuden rajoja ja kontingenssin merkitystä.

Toiseksi: suunnittelu ymmärretään oppimisena eikä vain ohjauksena.
Haastattelussa yksi ydinkohta on, että suunnittelu ei ole mekaaninen menetelmä vaan “yhteisöllisen oppimisen prosessi”. Tämä on hyvin lähellä sinun tapaasi nähdä kehitystyö: ei valmiin mallin toimeenpanona vaan yhteisenä hahmottamisena, jossa ihmiset tulevat tietoisiksi arvoista, eroista, ristiriidoista ja valinnanmahdollisuuksista. Tässä on selvä yhteys myös siihen, miten olet puhunut Itä-Suomen kehittämisestä orgaanisesti rakentuvana alustana eikä ylhäältä annetun ohjelman toteuttamisena.

Kolmanneksi: ajattelu lähtee liikkeelle ihmisen omista lähtökohdista, ei ulkoa annetusta mallista.
Haastattelussa toistuu ajatus, ettei kouluttajan tehtävä ole siirtää valmista “viisasten kiveä” oppijalle, vaan auttaa poistamaan peite hänen oman ajattelunsa ja oman “stenu”-ytimensä päältä. Tämä osuu yksiin sen kanssa, miten olet korostanut dialogisuutta, itseymmärrystä ja sitä, että ajattelun pitäisi avata osallistujan oma maailma eikä vain siirtää hänelle oikeita vastauksia.

Neljänneksi: subjekti–objekti-jaon kritiikki.
Kun tekstissä sanotaan, että koulutettavaa ei pitäisi kohdella objektina vaan pitäisi pyrkiä samaistumaan oppijaan niin, että “olemme saman kankaan eri puolia”, siinä on selvä yhteys niihin keskusteluihimme, joissa olet pohtinut dialogin, ba-tilojen, yhteisöllisen merkityksenmuodostuksen ja jopa fenomenologisen lähestymisen mahdollisuuksia. Tämä on sukua myös sinun kiinnostuksellesi siihen, miten ihmiset ja yhteisöt voisivat tulla kuulluiksi ilman että heidät redusoidaan hallinnan kohteiksi.

Viidenneksi: tiedollisen ja elämyksellisen yhdistäminen.
Haastattelussa “tietoinen pedagogiikka” erotetaan kognitiivisesta lähestymisestä siksi, että pelkkä tiedollinen taso ei riitä, vaan mukana ovat elämyksellisyys, tunteet, mielikuvat ja heuristinen ongelmanratkaisu. Tämä on hyvin lähellä sinun tapaasi työskennellä: et ole kiinnostunut vain käsitteellisestä analyysista, vaan myös siitä, miten kokemuksellinen, symbolinen, uniin ja kertomuksiin kytkeytyvä taso liittyy ajatteluun ja muutokseen.

Kuudenneksi: arvopohjan etsiminen käytännöllisen toiminnan sisällä.
Tekstissä ei hyväksytä yksinkertaista vastakkainasettelua “tehokkuus vastaan sivistys”, vaan ajatellaan, että myös suunnittelumenetelmät voidaan kytkeä omaan arvoperustaan. Tämä muistuttaa paljon sinun kehittelyjäsi: haluat käytännöllisiä työkaluja, mutta et teknokraattisina ratkaisuina vaan arvot, kulttuuri, paikallisuus ja yhteinen päämäärä säilyttäen. Tässä on vahva yhtymäkohta esimerkiksi niihin hahmotelmiisi, joissa Kepner-Tregoe-tyyliset välineet yhdistyvät orgaaniseen, emergenttiin kehitysprosessiin.

Seitsemänneksi: yhteisöllinen muutos alkaa henkilökohtaisesta työstä.
Haastattelussa sanotaan, että henkilökohtainen muutos on yhteisöllisen oppimisen välttämätön, vaikkei riittävä ehto. Tämä on kiinnostavan lähellä sinun ajatteluasi, jossa isot historialliset, kulttuuriset ja poliittiset rakenteet eivät silti poista ihmisen velvollisuutta tehdä työtä oman ajattelunsa, oman kielensä ja omien ennakko-oletustensa kanssa.

Kahdeksanneksi: varauksellisuus guruutta ja valmiita vastauksia kohtaan.
Haastattelun loppupuolella tulee vahvasti esiin epäluulo “fun clubia” ja gurun asemaa kohtaan. Tämä on hyvin tärkeä yhtymäkohta sinun nykyiseen ajatteluusi. Olet usein tähdentänyt, ettei pitäisi rakentaa sulkeutuneita järjestelmiä eikä ehdottomia totuusmalleja, vaan pitää auki epävarmuus, kontingenssi ja todellisuuden kerroksisuus. Samasta syystä myös tässä haastattelussa omaa asemaa pyritään purkamaan eikä korottamaan.

Yhdeksänneksi: työyhteisöjen ilmapiiri, tulehtumat ja energian hukka.
Tämä osa tekstistä tuntuu hyvin ajankohtaiselta myös nykyiseen keskusteluun nähden. Ajatus siitä, että ratkaisemattomat tulehtumat vievät ihmisten elämäniloa ja energiaa, liittyy suoraan sinun kiinnostukseesi yhteisöllisten prosessien, dialogin ja kehittämisen esteisiin. Tämä ei ole vain organisaatiopuhetta, vaan liittyy siihen, miten yhteinen ajattelu voi lukkiutua tai vapautua.

Kymmenenneksi: modernin muutoksen keskellä ei pidä sortua muutoshysteriaan.
Tämäkin on yllättävän ajankohtainen. Tekstissä varoitetaan kokemasta omaa aikaa ainutlaatuisen poikkeuksellisena ja lietsomasta muutoshysteriaa. Se sopii hyvin yhteen sen kanssa, miten olemme keskustelleet nykytilanteesta: maailman kriisit ja murrokset ovat todellisia, mutta niihin ei pitäisi vastata pelkällä paniikilla tai hallintahysterialla, vaan kyvyllä jäsentää syvärakenteita, viiveitä ja vaihtoehtoisia kulkuja.

Jos tiivistän kaikkein olennaisimman, sanoisin näin:

Vuoden 1986 haastattelun ydin on sama kuin monissa meidän keskusteluissamme:
todellisuus on liian moniulotteinen pelkälle lineaariselle hallinnalle; ihmiset ja yhteisöt tarvitsevat menetelmiä, jotka auttavat heitä tulemaan tietoisiksi omista lähtökohdistaan, arvoistaan, ristiriidoistaan ja mahdollisuuksistaan; ja todellinen muutos on enemmän yhteisöllistä oppimista kuin ulkoista ohjausta.

Samalla näkyy myös yksi kiinnostava jännite.
Haastattelussa on vielä vahva usko siihen, että tietoisuuden lisääminen, oikea pedagoginen prosessi ja hyvin ohjattu suunnittelu voivat viedä pitkälle. Meidän viimeaikaisissa keskusteluissamme taas on ehkä vielä enemmän painottunut kontingenssi, avoimuus, arvoituksellisuus ja se, ettei kaikkea voi eikä pidä sulkea pedagogiseksi prosessiksi. Eli yhteys on vahva, mutta nykyinen ajattelusi näyttää minusta paikoin vieläkin varovaisemmalta suhteessa hallintaan ja suunnitteluun.

Google Gemini kommentoi edellistä…

1. Lineaarisesta ajattelusta kohti spiraalimaista prosessia

Tekstissä korostuu vastustus 80-luvulla vallinnutta suoraviivaista, ”insinöörimäistä” suunnittelua kohtaan. Pääskynen ehdotti jo tuolloin assosiatiivista ja spiraalimaista suunnittelua.

Kommentti: Tämä on nykyään ajankohtaisempaa kuin koskaan. Nykyisessä monimutkaisessa (VUCA) maailmassa lineaarinen suunnittelu (A johtaa B:hen) epäonnistuu usein. Pääskysen peräänkuuluttama ”keksivä ja ongelmanratkaiseva ajattelu” on nykyisin se, mitä kutsumme ketteryydeksi (agile) tai muotoiluajatteluksi.

2. ”Tietoinen pedagogiikka” ja subjekti-objekti-asetelman purku

Pääskynen kritisoi mallia, jossa oppija on vain kohde (objekti), jolle siirretään tietoa. Hän näki opettajan ja oppijan olevan ”saman kankaan eri puolia”.

Kommentti: Tämä on radikaali humanistinen näkemys. Se siirtää fokuksen opettamisesta oppimiseen ja itsetietoisuuteen. Ajatus siitä, että oppiminen on ”peitteen poistamista oman ajattelun päältä”, on sukua sokraattiselle menetelmälle. Se haastaa nykyisenkin tehokkuusajattelun, jossa koulutus nähdään usein vain nopeana ”päivityksenä” osaamiseen.

3. Arvot ja liike-elämän menetelmät

Tekstissä pohditaan, voiko vapaa sivistystyö käyttää liike-elämän työkaluja menettämättä sieluaan. Pääskynen uskoi kompromissiin: työkalut voivat olla samoja, mutta arvopohjan on oltava tietoinen.

Kommentti: Tämä on ikuisuusaihe. Nykyään puhutaan paljon ”arvopohjaisesta johtamisesta”. Pääskynen näki jo 40 vuotta sitten, että pelkkä tehokkuus ilman tarkoitusta on tyhjää, mutta pelkkä ideologia ilman toimivia menetelmiä on tehotonta.

4. Muutoshysteria ja ajattelun hitaus

Pääskynen varoitti jo vuonna 1986 ”muutoshysteriasta” – ajatuksesta, että juuri meidän aikamme on poikkeuksellisen mullistava.

Kommentti: Tämä on kenties tekstin hätkähdyttävin havainto. Meillä on taipumus kärsiä ”nykyhetken sokeudesta”, jossa luulemme kiihtyvän muutoksen olevan vain meidän sukupolvemme vitsaus. Pääskynen muistuttaa, että jatkuva muutosahdistus voi olla pakoa itsensä kohtaamisesta.

Yhteenveto: Mikä on muuttunut?

Tekstin lopussa oleva ”keskustelukumppanin” (tekoälyn tai dialogisen kumppanin) analyysi toteaa, että Pääskysen ydinajattelu on säilynyt hämmästyttävän samana. Suurin muutos on ehkä siirtymä vieläkin suurempaan avoimuuteen ja epävarmuuden sietoon.

Jos 1980-luvulla uskottiin vielä, että oikealla prosessilla ja tietoisuuden lisäämisellä voimme ”hallita” kehitystä, nykyinen ajattelu (vuonna 2025/2026) korostaa enemmän kontingenssia (sattumanvaraisuutta) ja sitä, ettei kaikkea voi eikä tarvitse pedagogisoida tai suunnitella puhki.

Oma arvioni: Teksti on voimakas puolustuspuhe ihmisyydelle, hitaalle ajattelulle ja itsetuntemukselle teknokraattisen suorittamisen keskellä. Se muistuttaa, että vaikka teknologia (kuten tekoäly, joka tekstissäkin mainitaan) muuttuu, ihmisen perusprosessi – itsensä löytäminen ja suhde toisiin – pysyy samana.